Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

~ Rauhallista joulunaikaa ~

Tarinakirja

Kaikki tekstit kirjoitetaan tänne. Otsikoida saa vapaasti, mutta ilmaisethan aina jotenkin, jos kyseessä on tietty tehtävä tai tapahtumakirjoitus. Jos sinulla on jotain sanottavaa kirjoittamastasi tekstistä, lisää se tekstin alle //kauttaviivojen avulla.

Huomio, mahdollinen vierailija! Kuten sivuinfossakin on mainittu, tekstien kaikenlainen kopioiminen on täysin kiellettyä ja lain vastaista.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Valeria
Kotisivut: http://footprints.suntuubi.com/

25.03.2019 23:57
Ota hetki, muista hengittää

Tämä on ASMR runo
Ota hyvä asento
lausu se ääneen
kuiskaa taikka
liikuta huulia mukana
henkäile
hengitä

Seuraavana vedä sisään
kun puhut
Ja ulos aina toisella rivillä

Sillä se on tärkeintä
Hhhhhhengitä
Ja vedä sisään, ime sanat
hhhhhhengitä ulos
Ja tunne taas kuinka ne kulkevat alas
hhhhhhhhhenkitorvea

Aivan alas asti, palleaan
Joka hhhhitaasti laajenee
Ja sieltä käsiin, sormiin, verisuoniin
Hellästi lämpeneviin
Jätin jo pois turhat toistot, kirjaimet
Huomaat jo, miten hengitetään

Miten usein unohtaakaan
Hengittää, itseään rauhoittaa
Usein sitä vain vetää vain yks, kaks
Henkeä kuin airoja
Jolloin, kuten vene
henki pinnalla pysyy

Ja miten usein ahdistaakaan
Melkein huomaamattaan
Ajatukset, huomen, vaivaa
Hengitystä kuristaa
Ajatusten sijaan runo avaa
Hengähdä hiljaa

Pidä huolta itsestäsi
Hengitä

Nimi: Akama

22.01.2019 16:50
Minuutti keskiyöhön

Murha elää ainiaan, ja niin myös tekee sota. Rikkaasta tulee taas köyhä ja päivän päätteeksi vaipuu tuonelan virran uinutettavaksi. Se on meidän luontomme. Tuhoamme, murhaamme, olemme vain eläimiä. Se on kätkettynä meidän DNA:hamme. Se on kätketty sinne syvälle, mutta jokainen tietää sen olemassa olon, harva vain myöntää sen. Meidän ei tulisi pelätä Jumalaa, vain itseämme. Meidän tulisi pelätä ihmiskuntaa.

Me elämme, me kuolemme, me palaamme virtaan josta vuosituhansia sitten synnyimmekin. Palaamme siihen tummaan virtaan, jonka toisella puolella on se mihin haluamme uskoa, toisille siellä on Taivas, toisille Valhalla.
Me nauramme ja itkemme, niin kuin lapset pimeässä yössä, jossa kuukaan ei valaise.

Yksi mies voi tehdä pommin, joka räjähtäessään luo kuuluisan sienipilven. Toinen taas juoksee pelastaakseen jonkun hengen. Sitten se räjähtää, pommi joka tikittää. Ei juoksijakaan pelastakkaan ketään. Ei ole olemassakaan hyvää ja pahaa, oikeaa tai väärää. Ne ovat vain käsitteitä. Pitäisi olla inhimillinen, ei saa tehdä mitään “väärää”, mutta yritä estää. Yritä estää DNA:n sanomaa. Se on meillä veressä, se on kirjoitettu meille DNA:han. Kaikki tietävät totuuden. Emme vain halua myöntää sitä. Voimme olla hyviä tai pahoja, vai voimmeko?

“Ei ihminen sotaan rakastu, vaan siihen adrenaliiniin”, näin sanoi eräs sotilas sodasta. Hän oli väärässä, osittain. Se ei ole adrenaliini vaan juurilleen palaaminen. DNA kiittää. Olemme luotu selviytymään, taistelemaan. Päivän lopuksi on kuitenkin aika päätyä hautaan. Toiset ovat sivullisia, toiset syyllisiä ja toisen pelinappuloita, joita syytetään kaikesta. Eivät kaikki natsitkaan “pahoja” olleet, eivätkä neuvostoliittolaiset, tai nykyään Lähi-idän kansat. He vain ovat pelinappuloita “isojen poikien”, maiden johtajien ja muiden pelilaudalla.

Ihminen ei osaa elää rauhassa, se on luonnon tahto. Sen sanelee meidän veremme. Vaikka haluaisimme, sitä ei pois saa. Se on ihmisluonto. Pommi tikittää. On aika kääntää kahvasta.

Ihminen on tuhonnut monia lajeja sukupuuttoon. Seuraava sukupuutto onkin meidän, pian on keskiyö. Käännätkö kahvasta, josta vetämällä puolet ihmisistä kuolivat ja loput saisivat mahdollisuuden elää enemmän kuin 100 vuotta Maapallolla? Kuulostaa hyvin brutaalilta, tiedän. Mieti kuitenkin. Jos et vedä vivusta koko ihmiskuntaa kohtaa sukupuutto. Vedätkö vivusta? Kuten näet, se on meillä veressä. Kuuletko kuinka pommi tikittää? Tik tik...on minuutti aikaa keskiyöhön. Ison pojan päätös on käsillä. Teit mitä tahansa et ole paha ihminen, seuraat vain verta. Pommi josta puhuin aiemmin on itse ihmiskunta. Jos emme tapa toisiamme ydinaseilla ja sodilla niin tapamme itsemme lisääntymällä liikaa.
Miten on? Vedätkö vivusta, vai käännytkö pois ja olet kuin mitään ei olisi taphtunut, palaat vain kotiin ja aukaiset television, ja näet kuinka ihmiset tappavat toisiaan ja näet pakolaistytön surun. Et kuitenkaan välitä. “Se on heidän ongelmansa, ei minun”, ajattelet. Laitat vain television kiinni ja asiat haihtuvat mielestäsi. Myöhemmin kun asioille ei enää voi mitään sanot itsellesi:
“Olisin voinut estää tämän.”

Nimi: Tiitu

18.01.2019 18:30
Lumooja

Musiikki valtaa mielen. En voi vastustaa sen tahtoa, joten alan hytkyä. Ensin vähän, mutta sitten alan liikehtiä kunnolla. Liikkeeni ovat alkuun epäsäännöllisiä, mutta pian ne muistuttavat jo jotain. Alan tanssia kunnolla. Hämmästytän yleisön yhdessä ystävieni kanssa. Olemme kaikki loistavia, vaikka emme sitä huomaa. Sillä meitä ohjaa Lumooja.

Nimi: Tiitu

09.01.2019 11:57
Unelmien yhteiskunnan ammatit

Unelmieni yhteiskunnassa on samoja ja eri ammatteja, kuin mitä tällä hetkellä tiedämme. Esimerkiksi opettaja on tärkeässä asemassa, koska ilman heidän panostaan uusi sukupolvi ja meidän tulevaisuus ei sivisty ja sa hyvää koulutusta. Ilman koulutusta ei ole työpaikkoja, joten opettajat vievät joka vuosi oppilaansa tutustumaan eri ammatteihin. Ammatit valitaan sen mukaan, millaisen alan osaajista on pulaa. Esimerkiksi alkutuotannon maatilalliset ja kalastajat tarvitsevat vielä paljon väkeä hommiinsa. Toisaalta heidän ammattinsa ovat laajoja, ja henkilö voi hyvinkin olla pelkkä viljelijä tai karjapaimen.
Unelmien yhteiskunnassa on myös erittäin turvallista. Täyttä turvaa ei ikinä voida taata, mutta rikokset ja terrori-iskut ovat vähentyneet huomattavasti ja rikoksista tuomitaan asianmukaiset rangaistukset. Siksi on syntynyt uusi työpaikka - rangaistuksen määrittäjä. Hänen tehtävänsä on laatia rikollisille kohtuullinen rangaistus. Siihen vaikuttaa tekijän tila, muut vastaavanlaiset tapahtumat ja tekijän rikostausta. Esimerkiksi jo kerran samanlaisen rikoksen tehnyt saa suuremman rangaistuksen kuin samassa tilassa oleva ensikertalainen. Myös yhdyskuntapalvelu on yleistynyt nuoren ja pienten rikosten rangaistukseksi.
Lääketiede on kehittynyttä. Aivokirurgit, hammaslääkärit ja monet muut alansa osaavat ovat saaneet laadukkaan koulutuksen. Siitä, että lisäkoulutus järjestyy sitä haluaville maksua vastaa valvoo Suomen lääkärikoulutusliitto. Lisäksi terveysasemilla ja terveyskeskuksissa käy ennalta ilmoittamattomina ajankohtina tarkastaja, joka haastattelee jokaista työntekijää. Ne, jotka lisäkoulutusta haluaisivat mutta eivät ole siihen lupaa saaneet järjestetään kursseille pikimmiten. Noita kursseja vetävät lääketieteen tohtorit ja tutkijat, ja opetus on erittäin laadukasta.
Mutta kuka maatamme johtaa? Onko se presidentti, vaiko kuraa paljon niskaansa saava hallitus. Entä ne leikkaukset, joista nykypäivänä puhutaan? Ne on tietenkin heitetty romukoppaan, ja köyhien olot ovat tietenkin parantuneet. Maata hallitsee presidentti ja hänen tukenaan on hallitus, mutta kansalaisilta kysytään asioista enemmän kuin ennen. Monia uudistuksia ei esimerkiksi tehdä etukäteen ja kerrota kansalle vasta jälkeenpäin. Jos joku näin tekisi, hänet heitettäisiin pois eduskunnasta. Ja sieltähän saa hyvin rahaa, joten kuka nyt sieltä pois haluaisi.

Kaikin puolin unelmien yhteiskunta on kehittyneempi versio edellisestä.
Ja hyvä niin.

(kouluteksti)

Nimi: Lakritsipiippu
Kotisivut: http://isengard.suntuubi.com

09.01.2019 10:58
Sydän

Sydän hakkaa
ja kädet tärisee.
En tiedä miksi
pois ovat lähteneet.
Haluaisin heidät takaisin
sydämeeni
sillä ilman heitä
olen yksin sen kanssa.

Ennen sydämeni täynnä oli
nyt yksinäinen ja avuton.
Miksi en ikinä riitä
enkä sydäntäni jakaa saa?
Sykkivä kipu
rinnassani
Huuta apua
nähkää minut!

Nimi: Lintu

03.01.2019 02:29
•Ainut pelkoni•

En tiedä miten kuvailla sanaa, pelko.
Mutta tiesin sen hallitsevan minua.
Pelko oli liekkini sisälläni, mutta sen hallintaan en päässyt.
Pelkoni, oli ainut huoleen aiheeni nykyään.
Sillä jos en olisi joskus sinua pelännyt, et myöskään sinä siinä olisi herännyt.
Pelkoni herätti minut usein valvomaan.
Pelkoni ainoa, sitä tietä kulkeva, oli se, että jonakin päivänä sinä olit poissa.

Tietty oli niitä muitakin.
Pelkoja, oli minulla loputtomiin.
Tapaa, jolla sinua kaipasin, ei voinut kutsua oikeaksi.
Tai ainakaan, sitä ääneen sanoisi.
Koska ainoa pelkoni silloin, sinun luonasi, oli että tunteitani mollaisit.
Jos vain ne muut tajuaisivat tunteeni, näkisivät he kasvoni.

En lopulta ollutkaan se mitä tarkoitin, vaan ulos itseni linnun siivin patistin.
Pelostani päästin irti vain, ja siivet enkelin silloin sain.
Koko maailmani eteeni avautui kai? Kun tieni ei lopulta kinni pelostani ollutkaan kai?
Näytin sen sinulle suorin tein.
Ja halusin julistaa koko maailmalle.
”On okei olla Pride!”.

•••••
Nyt haluan kertoa kaikille huolella, että on okei olla se mikä on! Runo kertoo enemmän pelon pääsemisestä, kuin pelon hallinnasta. On okei rakastaa mitä sukupuolta vaan, omasta sukupuolesta johtuen, sillä ei se tee sinusta eri ihmistä. Ja usko pois, jos sulla on todellisia ystäviä, ne hyväksyy sut varmasti sellaisena kuin itse kerrot kokevasi. Oon itekkin kokenu sen, ja yllätyin mun ystävien reagtioista täysin. Ei kannata pelätä, vaan päästä vapaasti siivet lentoon. Oli se asia sitten joku pelko uimisesta, lentämisestä, tai et vain uskolla sanoa esim. Ihastuksellesi että tykkäät hänestä, kaikki järjestyy, ja joskus, se että teet töitä kaks kertaa enemmän sen eteen mitä haluat, parantaa van sen hyvän olon tunnetta minkä sä saat siitä kun onnistut. Vaikka se ei sitten toisikaan riemua sun elämään, niin muista, vuoden päästä, sun tekemät päätökset voi olla niin pieniä asioita, että sä naurat syylle mille oot itkeny. Mutta juuri ne pienet hetket, pienet päätökset, tekee susta sut, eikä kukaan muu voi olla niin mahtava ihminen, kuin just sä.


Nimi: Lintu

03.01.2019 01:34
Voisiko joku sääliä poikaa, joka lopulta tunnettiin isäntä kohtelusta? Siitä että tämän isänsä kirjaimellisesti viilsi hänen unelmansa auki, ja teki ne, hänen silmiensä edessä, hänen näköisenään, ja hän ei edes voinut tehdä sille mitään. Pahinta oli, kun hän oli kiduttanut ihastustani.. olin viimeinen joka tiesi, että olin hirviö. Järjen menetys, ja muutenkin taikuus? Kulki suvussa. Tämä on tarina, miten opin inhoamaan elämää, minun tarinani. Peter johson.

·1·
°This is probably where it’s all starts°

muistan sen hyvin, kuin eilisen. Katsoin isää, ja nauroin kun tämä yritti juosta kiinni veljeäni. Sitten Joonas kaatui! Isä sieppasi hänet, ja lennätti häntä ilmassa. Otti hänet kevyesti syliinsä, ja suuteli otsalle. Muistan hänen vierellään hahmon, hyvin nauravan, mutta silti pelottavan miehen. Ainoa mitä muistan hänestä oli farkut, ja ruskea huppari.
”Peter! Tule leikkimään!”, Joonas huusi. Katsoin häntä pitkään, ja näytin sitten kieltäni.
”En! En leiki sinun kanssasi!”, huudahdin. Hänen ilmeensä oli kiertänyt aikuisiin, jotka istuivat terassilla teellä.
”Joonas! Tulepas tänne! Isä haluaa puhua kanssasi!”, isä oli huutanut. Joonas oli lähtenyt näiden luo, ja siitä hetkestä lähtien kaikki oli muuttunut. Isän ilme Joonaksen kanssa puhuessa oli hetkessä hämmentynyt, kireä, hermostunut, sitten raivoissaan, jonka jälkeen pilkkaava. Voisin vannoa kuulevani tämän huutavan:
”Hah! Ne ovat oikeassa! Olet vitun läski!”, tämä huudahti. Mitä?! Kiroilu ja haukkuminen..? Ei.. ei tuo.. voinut olla.. isä..
”Kuolisit vaa pois niin ois parempi", hämmennys valtasi minut. En tiennyt mitä valtaa noilla sanoilla oli, tai tulisi olemaan. Jos olisin jättänyt sanomatta silloin jotain, luultavasti olisin ollut luonasi enemmän. Kun kuulin Joonaksen itkevän, hämmennys vaihtui vihaksi, mutta en uskaltanut. Onneksi se ruskeahupparinen mies, nousi, ja huusi isälle. Joonas tuli luokseni, ja katsoin enemmän peläten tätä. Joonas itki, ja katsoi minua.
”Ei mitään Joonas.. kaikki järjestyy", lohduttelin veljeäni. Joonas nosti katseensa, ja katsoi minua itku kurkussa. Hänen ilmeessään oli tuskaa, että pelkoa. Olin niin hämmentynyt, enkä kai osannut noin pienenä lohduttaa veljeäni. Nielaisin hiljaa, ja oli kuin olisin ollut toisessa maailmassa, josta en tietänyt laisinkaan. En uskonut, että tuo kuistilla istuva, nyt päätään pitelevä mies, oli oikeasti isäni. Ainoa lohduttava asia oli, kun äiti tuli luoksemme.
”Sshh… Älä Joonas itke", muistin äidin sanat. Isän silmien palo oli muuttunut siitä asti, katse oli halunnut satuttaa, tappaa. Himo kostosta, ja jostain vanhasta. Pian tuo outo mies katsoi meitä, ja niin pian kun oli elämään saapunut, hän myös katosikin. Hän vain katosi ilmaan, enkä nähnyt häntä missään. Mitä muistin seuraavaksi, oli niin hämärää, mutta samalla niin inhottavaa etten olisi halunnut muistaa edes sitä mitä nyt muistin. Isä nousi ylös, ja käveli kohti äitiä. Äiti nousi seisomaan, ja katsoi miestään selvästi peläten. Isä läpsäisi avokämmenellä hänen kasvoilleen, ja seuraavaksi otti tämän kyynärpäistä kiinni. Tämä paiskasi äidin maahan. Peitin suuni, etten sanoisi mitään. En uskaltanut sanoa mitään. Pelkäsin, että mitä siitä koituisi. Joonas katsoi maata, ja piti kättään nyrkissä. Tiesin että tämä ei sietänyt sitä, kuinka naisia hakattiin, ja vaikka oli noin nuori, hänellä oli paljon voimaa. Isä oli lähtenyt pois, ja äiti noussut seisomaan. Hän oli kumartunut taas tasollemme.
”Pojat, sanokaa Danille että auttaa. Katsokaa että Umi saa tavaransa kokoon”, äiti oli kumartuessaan meidän puoleen sanonut. Dan oli isoveljemme, ja Umi isosisko. Nyökkäsimme kummatkin, ja lähdimme vaitonaisena sisälle. Tiesin että minun oli parempi pitää suuni kiinni tässä vaiheessa, eikä sanoa mitään pilkkaavaa vahingossakaan.
”Dan! Tule tänne”, Joonas huudahti, kun olimme päässeet sisälle. Dan käveli luoksemme, hän oli meitä reilusti kolme päätä pitempi, ja hänellä oli mustat, liian pitkät hiukset. Hänen ilmeensä oli lukematon, niin kuin aina, siitä ei tuntunut saavan koskaan mitään selkoa, mutta joitain tunteita tämän kasvoiltaan oli helppo löytää.
”Äiti käski sinut auttamaan pakkauksessa? Onko hajuakaan minne menemme?”, Joonas kysyi. Dan naurahti, ja katsoi ulos.
”Kyllä, olemme menossa suomeen", isoveli sanoi. Katsoin hämilläni kumpaakin veljeäni. Nämä selvästi kävivät äänetöntä keskustelua, siitä minkä takia sinne olimme menossa. Pään nyökkäilyjä, kulmien nostoja, silmien pyörittelyjä. Hämmennyin vain edelleen, enkä tajunnut yhtään mitä tapahtui.
”Peter, mene, ja hae vaatteesi, sano siskollesi että tulee tänne", Dan neuvoi. Hän ei koskaan piitannut iästämme, tai siitä kuinka paljoa ihmettelimme. Nyökkäsin, ja katsoin maata. Joonas näytti siltä, kuin ei olisi lähdössä minnekään, ennen kuin saisi vastauksen, minkä takia olimme lähdössä. Käännyin, ja katsoin maata miettien, mikä edes oli suomi? Minne olimme täsmälleen menossa.. entä miksi? Miksi lähtisimme? Täällähän meillä oli kaikki.. Ystävät, perhe, kaikki. Kävelin siskoni ovelle, ja koputin siihen.
”Tule sisään", Umi huudahti. Avasin oven, ja katsoin kun tämä luki jotain kirjaa, eikä kääntänytkään katsettaan, että kuka meistä se oli. Harkitsin joka sanaani, mitä seuraavaksi sanoin.
”Uum.. olemme.. Pakkaa laukkusi", mumisin. Tämä käänsi katseensa, ja näytti siltä kuin ei olisi ymmärtänyt mitä sanoin. Tiesin hyvin että tämä ymmärsi, mutta ei haluaisi selvästikään.
”Ja minne sinä luulet meidän menevän Alaskasta? Emme minnekään", siskoni tuhahti. Katsoin tätä tappavana, kun tämä käänsi katseensa takaisin kirjaan.
”Se että minulla on violetti lyhyt tukka! Että olen perinyt isäni! Ja että olen 3 vuotta sinua nuorempi! Ei vakuuta sitä etten puhuisi totta!”, olin melkein purskahtamassa itkuun. Umi ei koskaan ottanut minua tosissaan, ei ainakaan siltä tuntunut. Hän nousi sängystään, ja laskeutui tasolleni.
”Sshh.. älä itke veli rakas… sshh..”, tämä lohdutteli. Katsoin tätä varmasti surkean näköisenä, kun olin äsken pudonnut polvilleni. Umi nosti minut jaloilleni, ja halasi minua. Sain nieltyä kyyneleeni juuri ja juuri. Tiesin että tämä tarkoitti sanojaan, sillä sanaa ”sarkasmi", hän ei tuntunut tuntevankaan. Katsoin itkua nielevänä tuota, kun hän esitti kysymyksen uudestaan, vastasin hänelle lähtevämme jonnekin paikkaan, jota kutsuttiin suomeksi. Umi nousi kokonaan seisomaan, ja mutisi jotain, joka kuulosti hyvin paljon ”Käy järkeen.. hän siis… ei se voi.. mutta jos", täsmälleen tuolta. Katsoin yhtä harmaata seinää, ja muita valkoisia, sellainen oli siskoni huone. Käytävä oli harmaa, siis se millä seisoin. Huoneemme oli yleensä sisustettu niin kuin halusimme, eli Joonaksella oli harmaat seinät, ja yksi vihreä, minulla sama, mutta violetti, ja Danyllä oli sininen.

Siskoni auttoi laukkuni pakkaamisessa, ja minun yllätyksekseni, hän oli koko pakkaus ajan puhumatta turhia. Umi oli ajanut oikean puolen hiukset pois, ja hänen vasen puolensa näin oli vähän kiharalla, ja oikeasti pitkät. Hänellä oli valkoinen toppi, ja lyhyet farkku shortsit. Olisi helppoa kuvailla koko perhettä yhdellä sanalla; japanilainen, äiti oli japanilainen, ja se näkyi hyvin kehon rakenteessamme. Isä taas, no korealainen. Minä näytin paljoltikin isältäni, ja monet sanoivatkin minua korealaiseksi, vaikka olin syntynyt täällä. Umi pakkasi edessäni vaatteita, ja tiesin tämän tyylinsä täsmälleen, avoin, ja muodikas. Vaatteet näyttivät kuin mallilta repäistyltä, ja tiesin hänen päälläänkin niiden näyttävän kuin mallilta. Olin ottanut 7 vaatekerrat mukaan, kuulemma ”Varmuuden varalta, pitää olla kaikkea", niin sisko oli sanonut. Kävin vielä nappaamassa huoneestani puhelimen, kuulokkeet, ja mp3 soittimen. Umi hymyili kun näki violetti mustan mp3:seni, sillä kannoin sitä kaikkialle. Ei koskaan ollut epäilystäkään etten ottaisi sitä. Kuulokkeet taas olivat violetti mustat, niin kuin suurin osa tavaroistani.
”Hei Umi, ootko valmis?”, kuulin Danyn tutun äänen ovelta, ja tiesin tuon pojan salaisuuden. Hän puri huultaan, kun katsoi siskoani, ja vaistoni sanoivat ”Kaada heidät maahan!”, mutten julmennut olla niin.. ilkeä? Niin kai se oli. Umi kääntyi hymyillen veljeensä päin, ja hänen silmissään loisti into, niin kuin joka kerta.
”Tietty, ihan just, laitan vielä pari paitaa, tuun sitten", Umi kertoi. He hymyilivät kuin vanha pari, vaikka todellisuudessa he olivatkin sisar, ja veli. Mikä tuossa oli outoa, oli se kuinka Dan ei muistuttanut isää lainkaan.

Nimi: Valeria
Kotisivut: http://footprints.suntuubi.com/

03.01.2019 01:27
Ongelma on siinä

Se oli vain kosketus aluksi
Herkkä kokeilu ja hymy
Tiesin että se olisi vain yksi ilta
Tai ehkä kaksi
Muttei sen enempää missään tapauksessa

Tai ehkä kuitenkin kolme, tai neljä
Muttei sen enempää sittenkään
Sanoissa olisit aina yhden illan juttu
Ja kyselyissä vain ystävä, tai ihastus
Asia jäisi siihen, sillä sitä sinä halusit
Niin me sen alkujaan sovimme

Ongelma on siinä, että yksi asia
johtaa usein toiseen

Nimi: Valeria
Kotisivut: http://footprints.suntuubi.com/

03.01.2019 01:13
Kerro minulle kaikki

Pidät sanasi lähellä rintaasi
Päästät ne irti vasta kun olet varma
etteivät ne petä sinua tai varjoasi
Harvoin ne kertovat kaikkea
ja silloinkin vältellen


Mutta kasvoistasi näen
että jätät rintalastasi väliin miljoonia asioita
lausumattomia sanoja, tapahtumia
jotka pistävät kylkiluita kun hengität

Siksi, kun jälleen kaikista terävimmät
jätät lähimmäksi herkkää sydäntä
Otan käsistäsi kiinni, istutan tuoliin
suutelen kasvojasi ja hellästi kuiskaan
kerro minulle kaikki

Nimi: Valeria
Kotisivut: http://footprints.suntuubi.com/

03.01.2019 00:45
Kipinä

HUOM! Sisältää herkimmille sopimatonta materiaalia.

Kenelläkään ei ole tarpeeksi hyvää muistia ollakseen onnistunut valehtelija. Niin ne saivat minut kiinni. Kerroin tarinan uudestaan ja uudestaan. Hän oli juonut. Yleensä hän ei ollut uhkaava, mutta hän oli juonut, ja rupesi lyömään. Yritin paeta. Hänellä oli ase. Horjahdin kohti keittiön tasoa ja nappasin ensimmäisen esineen, joka sattui olemaan veitsi. Yritin vain puolustautua.
Opettelin tarinan ulkoa, kymmenillä eri tavoilla, etten kertoisi sitä joka kerta samalla tavalla. En tiennyt mitä tein, sanoin. Asiat alkoivat muuttua hämäräksi. En tiedä mitä yritin saada käsiini, ja seuraavaksi hän oli jo maassa. Se veri, ja ilme… Voi Luoja… Ja; tuskin ehdin ajatella mitään muuta kuin että kohta hän iskisi, kun olin jo tehnyt sen. Toivoin pääseväni elävänä pois. Hän oli niin hurjana. Yleensä hän ei tehnyt mitään sellaista, mutta hän oli ottanut muutaman lasillisen. Jo ennen kuin tulin kotiin. Hän joi niin harvoin, mutta nyt hän oli ottanut muutaman.
Minulta kyseltiin kaikki mahdollinen. Aloin jo menettää muistikuvan siitä, mikä oli totta ja mikä ei. Muistia voi huijata, etenkin ohjatuilla kysymyksillä, joita minä, joita me ohjasimme heidät kysymään. Oliko hän aiemmin ollut väkivaltainen? Ei, ei, tai harvoin, vain silloin kun hän oli humalassa. Ei sitä hänestä olisi edes uskonut. Mikä esine hänellä oli kädessään? Ensin ei mitään, ja sitten… hän otti viskipullon käteensä, hän oli juonut. Ajattelin, että hän särkisi sen päähäni. Entä kun otit veitsen käteesi, mitä ajattelit? Mitä ajattelin? En ajatellut mitään, en tiennyt että se oli veitsi. En ajatellut mitään, kuin että hän särkisi pullon päähäni.
Osasin kaiken. En voinut kertoa, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Margaret oli tiukasti ohjannut, mitä tehdä, mitä sanoa ja käskenyt pysymään hiljaa lopusta. Jos totuus tulisi ilmi, hänen uransa olisi lopussaan. Koko maa oli hyvin herkässä tilassa, pienikin epätasapaino voisi romahduttaa kaiken, kaiken minkä eteen hän oli tehnyt työtään. Puhkeaisi mellakoita, häviäisimme etulyöntiasemia, yksikin tapaus riittäisi käytettäväksi meitä vastaan. Miehet olivat jo valmiita laatimaan lakeja. Olisi pysyttävä hiljaa, ettei Margaretin nimi tahrautuisi mukanani. Ratkaistava tämä mahdollisimman vähin äänin.
Mutta miten pysyä hiljaa sellaisesta, mitä ei ollut tapahtunut? Ei ollut mitään, mistä olla hiljaa. Paitsi silloin, kun makasin illalla sängyssä, ja mietin, mitä olin tehnyt. Mitä hän ei ollut tehnyt - mutta enemmän sitä, mitä minä olin tehnyt. Miten hänellä ei ollut mitään kädessään, miten hän kävi vastaani sanoin ja uhin, ja jotakin nousi sisälläni. Kuin happo, kiehuva ja kupliva, ja tartuin veitseen siinä leipälaudan vieressä, täynnä kuivuneita leivänmuruja. Se ei ollut tapahtunut, mutta se tappava, sisäinen kiehuva raivo… Makasin sängyssä ja poltin ajatusta mielessäni pitäen yllä liekkiä lampussa, jonka olisi pitänyt ajat sitten sihistä, savuta ja sammua.
Ja se oli ansani. Olin jo aiemmin seonnut sanoissani, monestikin, mutta sen saattoi laittaa muistin ja ohjailun piikkiin. Kysymyksiä oltiin kysytty niin kymmenittäin, miten minä enää voisin muistaa niin yksityiskohtia, oliko hän juonut kotona vai baarissa, oliko hän humalassa vai hiprakassa, kuten ruumiinavauksen mukaan.

 Mutta mitä ajattelit, kun tartuit veitseen? Kaikki ne kasvot minua kohti sulautuivat yhdeksi massaksi, ja mietin mitä tapahtuisi, jos se raivo, osakaan siitä valtaisi minut nyt. Paljon riippui minusta. Saisiko Margaret ajettua asiaansa ja parannettua tyttöjen asemaa. Meidän kaikkien asemaa. Margaretilla oli valtaa, enkä voisi tehdä mitään sabotoidakseni sitä. Oli vastattava rauhallisesti, katuvaisesti, säyseästi.

 Mutta mitä jos tilanne olisi päinvastainen? Jos minä olisin kuolleena hänen tilallaan? Mitä hänen olisi oikeus sanoa? Olisiko hänellä lupa itkeä ja raivota, syyttää minua rikkeistä häntä vastaan, kun minun suuni oli suljettu? Tekisikö hän itselleen ja sukupuolelleen hallaa syytämällä kipinän suustaan? Tunsin vaarallisen läikähdyksen siinä liekissä, jota olin sisälläni elätellyt. Se tiesi, että vastaus oli kyllä. Ajattelin sen illan kuplivaa raivoa, ajattelin ja vastasin: ajattelin vihdoin puolustautuvani miestä vastaan. Ja se oli ansani, ja kipinäni.

Oxygen Chrome - Pencil
©2019 Horizon - suntuubi.com