Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinakirja

Kaikki tekstit kirjoitetaan tänne. Otsikoida saa vapaasti, mutta ilmaisethan aina jotenkin, jos kyseessä on tietty tehtävä tai tapahtumakirjoitus. Jos sinulla on jotain sanottavaa kirjoittamastasi tekstistä, lisää se tekstin alle //kauttaviivojen avulla.

Huomio, mahdollinen vierailija! Kuten sivuinfossakin on mainittu, tekstien kaikenlainen kopioiminen on täysin kiellettyä ja lain vastaista.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Tiitu

06.12.2018 18:44
Sienipihkan varjo

Tiheä metsä oli hyvin hiljainen. Vain yksittäiset tassut kertoivat, että siellä oli elämää. Synkässä metsässä kuului kissan rääkäisy.
"Paremmin. Mutta jos haluat olla huomaamattomampi, pidä kynnet sisällä hiippailessasi. Sinulla on aikaa työntää ne esiin hypyn aikana, ja tapat kuitenkin ouraisemalla", syvänpunainen kolli murahti. Sienipihka katsoi yöllistä mestariaan ja nyökkäsi. Hän oli nyt valmentautunut tarpeeksi tappaakseen klaanin varapäälikön Majavahampaan. Sen jälkeen liankeltaisen naaraan ei tarvitsisi odottaa kauaa, kun hänelle jo annettaisiin päällikkönimi. Silloin muut saisivat totella vain häntä, ja järjestys klaaniin palaisi.
Sienipihka kokeili hyppyä uudestaan. Tällä kertaa hän piti kyntensä sisälle hiippaillessaan metsikössä. Hän loikkasi aluskasvillisuutta hievahtamatta ja työnsi kyntensä esiin laskeutuessaan Kalmariturkin lavoille. Kalmariturkki yritti karistaa hänet, mutta Sienipihka puristi kyntensä syvemmälle lihaan. Salamannopeasti hän heilautti itsensä toisen kalalle ja näykkäisi lujaa. Veri tulvahti hänen kielelleen tämä irrottaessa otteensa mestaristaan.
"Juuri noin. Olet valmis", Kalmariturkki maukui välittämättä kaulansa haavasta. Sienipihka ei voinut peitellä mielihyväänsä. Nyt hän olisi askeleen lähempänä unelmaansa.

Sienipihka heräsi tökkivään käpälään. Hän murahti, mutta käpälä jatkoi tökkimistä.
"Herätys. Majavahammas haluaa meidät auringonlaskun rajalle kanssaan, ja klaanikin pitäisi ruokkia." Änni kuului Lummesydämelle, kauniille naaraalle, jonka silmät hehkuivat pesän hämärässä. Hän väisti Sienipihkan noustessa ja tassutti tämän perässä aukiolle. Majavahammas odotti jo kärsimättömänä Karhunmarjatassu seuranaan.
"Kultaisen Rannan nimeen, mikä kesti? Luulin teidän jäävän torkuille tai vaihtamaan kieliä", hän naukui naaraiden saavuttua.
"Joku ei millään herännyt", Lummesydän tuhahti ja katsoi merkitsevästi Sienipihkaa.
"Emmekö voisi jo mennä? Haluan pian partion käydyksi, jotta arviointi voisi alkaa", Karhunmarjatassu naukui turhautuneena maata kynsien.
"Arviointisi on jo alkanut. Sinä johdat partiota", Majavahammas naukui. Oppilas vain nyökkäsi ja lähti johtamaan muita ulos leiristä ja rajaa kohti. Matkan aikana Sienpihka pohti parasta tapaa toteuttaa suunnitelma. Hän voisi pyytää tätä sivummalle, tai juttelemaan. Toisaalta siinä oli suuri paljastumisriski. Ehkä pitäisi...
"Au!" Sienipihka huusi ja loikkasi sivuun. Muu partio kääntyi ihmetellen katsomaan,
"Miäs kävi?" Lummesydän kysyi päätään kallistaen.
Sienipihka takelteli. "Minä... öö... Astuin piikkiin."
Majavahammas katsoi Sienipihkaa epäuskoisesti. "Pystytkö jatkamaan?"
"Pys... Tai siis en pysty. Minun on paras palata leriin."
"Siinä tapauksessa me jatkamme matkaa. Sinä varmaankin osaat itse takaisin", Majavahammas totesi ennen kuin antoi Karhunmarjatassulle merkin jatkaa. Sienipihka sen sijaan kääntyi ja lähti tallustelemaan eteen päin. Heti kun hän ei kuullut muita, naaras sukelsi aluskasvillisuuteen ja lähti varjostamaan partiota.
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin partio pysähtyi. Sienipihka näki Majavahampaan lähettävän Karhunmarjatassun metsään; pian perään lähit Lummesydän. Majavahammas odotti hetken, ennen kuin lähti itse metsään; suoraan kohti Sienipihkaa. Tämä valmistautui loikkaan, ja laskeutui suoraan varapäällikkönsä lavoille. Majavahammas älähti yllättyneenä, ennen kuin Sienipihka oli tehnyt keinahduksen ja ottanut ruskeaan naaraan kurkusta kiinni. Majavahammas yritti taistella vastaan, mutta lopulta tämä valahti veltoksi ja Sienipihka lähti tassuttamaan takaisin metsään. Hän hakisi ruumiin myöhemmin.
"Hyvin tehty." Sienipihka kuuli Kalmariturkin nau'un korvissaan. "Pian valta on sinulla."

Nimi: Tiitu

02.12.2018 19:44
Tuli

Se polttaa.
Se tuhoaa.
Se tappaa.
Se ei säästä ketään.
Se ei tunne armoa.
Se on kirous.

Mutta silti se synnyttää elämää.
Silti se ruokkii luontoa.
Silti se on hyödyksi.
Ihan niin kuin minä.

//vähän arvoituksellisempi nyt, enne kuin saan isommat tarinani julkaistua//

Nimi: Pelkotuoksu

01.12.2018 19:39
Erilainen maailma, luku 1

Kaikki tässä maailmassa oli erilaista; aamut, illat, yöt, eläimet, ihmiset, kasvit, kaikki. Mikään ei ollut samanlaista, ei mikään. Kaikki oli vaikeaa ymmärtää, sillä en ymmärtänyt. Jokainen vastaantuleva asia oli jotain uutta, ja pohdiskelu ei auttanut mitään, en yksinkertaisesti saanut ajatuksesta kiinni. Kaikkein vaikeinta oli puhuminen. Puhuminen ei sujunut, aina kun avasin suuni, saatoin möläyttää jotain epämääräistä, ja kaikki alkoivat heti tuijottamaan minua.
En haluaisi elää tällaisessa, oudossa maailmassa. Miten olin edes päätynyt tänne? Jonkin portaalin kautta?
Halusin takaisin omaan elämääni, sinne minne olin syntynyt. Mutta miten pääsisin sinne? Missään ei näkynyt mitään portaaleja, jotka saattaisivat viedä minut takaisin. En pystynyt enää ajattelemaan mitään, kaikki vain kieppui ympärilläni. En tiennyt mikä olin, mitä muut olivat, mitä kaikki oli. Miten oli edes mahdollista, että olin joutunut tänne?
Yritin muistella mitä oli tapahtunut, ennen kuin olin jonkinlaisen portaalin kautta päätynyt tänne.
En kuitenkaan saanut ajatuksesta kiinni, yllättäen. Uskoin, että tässä maailmassa oli jonkinlainen "ajatuksenestovoima", joka esti minua ajattelemasta normaalisti. En kuitenkaan voinut tietää, oliko tämäkään totta.
Huokaisin ja tönäisin vahingossa jotain olentoa, oliko hän ihminen vai eläin? Sitä en tiennyt. Kävelin kuitenkin hänen kaaduttuaan hänestä ohi.
Hetken päästä aloin kuulla karjuntaa perästäni.
Katsoin taakseni, ja näin olentokatraan juoksemassa perääni. Mölähdin jotain ja lähdin juoksemaan, mutta en tiennyt, minne juoksisin. Edessäni oli seinä, tai jokin juttu, en tiennyt miksi sitä kutsua. Takanani oli lauma olentoja. Minne menisin, jotta pääsisin pakoon?
Tajusin ainoan vaihtoehdon olevan hyppääminen laatikon päälle. Se oli kyll ä todella korkealla. Miten selviäisin, ennen kuin olennot pääsisivät kimppuuni...?

//Anteeksi, tää on tosi lyhyt ja mielikuvituksen tuotantoa!

Nimi: Hiekkamyrsky

28.11.2018 19:23
Pimeä

Jokin vaanii minua.
Se on jossain
Nurkan takana.
Vilkaisen sivulle
Ja sitten toiselle
Paniikki lyö minua
Yritän pystyssä pysyä
Mutten onnistu.
Pimeä iskee kyntensä
Avuttomaan sydämeeni
Ja minä kaadun
Maahan.
Pimeä nauraa
Voitonnaurua.
Se kaikuu kuin luolassa
Ja saa minut voimaan
Niin pahoin.
Tuntuu, että kuolisin.
Niin varmaan tapahtuikin.

//Yleisön pyynnöstä... saanko esittää: eka riimitön

Nimi: Valeria
Kotisivut: http://footprints.suntuubi.com/

28.10.2018 21:56
Tuhatvuotinen

Kännykkä kilahti, lyhyt sointu sähköpostin merkiksi. Neylan työnsi vauhtia jaloillaan ja rullasi tuolinsa sivupöydän luo avaten puhelimen sydän kurkussa. Josko tämä vihdoin olisi se viesti, joka lopettaisi kotona tietokoneen ääressä vietettyjen päivien kierteen, aina liian niukat tuet, sukulaisten kysymykset, sisintä tasaisesti ja lempeästi korventavan häpeän?
”Valitettavasti valintamme ei osunut sinuun. Kiitos hakemuksestasi.” Viesti oli lyhyt ja ytimekäs, kuten aina. Neylan oli niin väsynyt, ettei se enää edes itkettänyt.
Hetki sitten hän oli vielä jaksanut istua pöydän ääressä ”opiskelemassa”, mutta sanoja seuraava uupumus oli niin perustavanlaatuista, tässä kohtaa jo niin ikivanhan oloista, että hän saattoi vain laahautua tuolilta sängylle ja maata. Ikivanha, niinpä niin.
Viisi minuuttia, tai kenties tunti sen jälkeen, kun hän oli levittäytynyt päiväpeitolle, puhelin soi, nyt vaativammin kalahdellen, ja hän raahautui katsomaan näytöltä soittajaa. Äiti. Hän napsautti äänet pois ja palasi takaisin entiselle paikalleen, kuin ei olisi liikkunutkaan.
Ei Neylan tavallisesti vältellyt äidin soittoja, päinvastoin hän kuuli mielellään kuulumisia kotoa ja lisäksi arvosti neuvoja, joita sai pyydettynä tai pyytämättä. Mutta ei juuri nyt, kun hänen pitäisi kertoa, ettei taaskaan ollut saanut töitä. Ja kuunnella sitten vakuutuksia, että ”älä luovuta, kyllä sinut vielä joku ottaa - ethän sinä turhaan Cambridgea käynyt”, joiden takaa kuitenkin välittyi pettynyt ja melkein arvosteleva alavire. Ethän sinä turhaan Cambridgea käynyt, missä ne työt sitten piileksivät? Neylan aina tulkkasi. Voisihan hän vastata ja valehdella, että väsynyt sävy johtui jostain muusta, huonosta päivästä, koska puhelimessa oli niin helppo valehdella, mutta sillä hetkellä sekin oli liikaa. Hän soittaisi takaisin myöhemmin.
Ei kyse ollut pelkästään siitä, että hän oli käynyt hyvän yliopiston, vaan että hänellä oli lisäksi vuosia työkokemusta ja tutkimusta takanaan, eikä työpaikkaa silti herunut. Jo ennen kuin hän valmistui, Neylanille tarjottiin yliopiston biotekniikan laitokselta tutkijanpaikkaa, ja neljä vuotta hän teki tutkimusta geenimuunneltujen hyönteisten parissa kehittääkseen lajeja, jotka luonnossa lisääntyisivät ja mahdollisesti muodostuisivat dominantiksi levittäen ainoastaan toivottuja geenejä lajipopulaatioon. Neljä vuotta tutkien hyönteisten lisääntymistä, että hän sai syödäkseen. Kyllä hän siitä nauttikin, sillä sai tehdä töitä jonkin puolesta, johon uskoi, mutta yliopiston tutkijoiden ja lehtorien hyvä palkka on yleinen harhaluulo, mikä ajautti hänet lopulta hyväksymään kunnanhallinnolta tarjotun työn ympäristön laadunvalvojana. Ja tällä kertaa tulot olivat paremmat, mutta yritysten ympäristösuojelulain noudattamisen valvominen ei saanut häntä nousemaan sängystä yhtä innostuneena - pikemminkin kaikkien niiden vesistöihin ajautuvien jätteiden ja lakikiistojen ajatteleminen jätti hänet makaamaan sunnuntait sängynpohjalla.
Viemäriin valunut taistelutahto ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei hän olisi tehnyt työtään, minkä takia potkut olivat niin täydellinen yllätys. Hyvät suositukset hän sai, ja niiden varjolla toisen, vuoden kestävän työpaikan, jonka palkassa ei ollut kehumista, ja taas toisen yhä lyhyemmän työsopimuksen. Ne jättivät hänet tähän, jälleen, sängylle makaamaan, etsimään uutta tulotason työtä aivan kuin menneet vuodet eivät olisi merkinneet mitään. Biotekniikka, tulevaisuuden kasvava ala, hah… Se joka lupasi varman työpaikan yliopistopapereilla eli vielä menneissä vuosikymmenissä.
Äidistään hän sen oli ensimmäisenä huomannut, sen kasvavan eron sukupolvien välillä. Kaikessa mitä äiti sanoi välittyi hänen näkemyksensä asioista, näkemys Neylanin ikäisistä, 34-vuotiaista aikuisista. Aikuisten oli suoritettava yliopisto ja saatava oikea työ (oikea painotettuna, mitä se sitten tarkoittikaan). Aikuisilla oli oltava ura. Aikuisten oli mentävä naimisiin ja saatava lapsia.
Neylan oli pahasti jäljessä. Hänellä oli suoritettuna tuskin mitään niistä merkkipaaluista, joilla hänen äitinsä elämää jaksotti, ja se teki puheluista niin vaivalloisia. Kyllähän minulla tutkimusta on tehtynä, sekin on jo enemmän kuin joillain, Neylan oli joskus keskustelussa puolustautunut. No mitäs se tutkimus sitten on ollut, elämään oppimisen tutkimusta, niinkö? Kyllä sinun nyt jo pitäisi hankkia vakituinen työ.
Vakituinen oli kai se sana, millä oli merkitystä, mutta kun ne vakituiset työpaikat olivat niin kiven alla. Sitä paitsi mikä tässä elämässä oli vakituista, tai varmaa? Neylan ei ollut edes varma, ettei ollut enää viisitoista. Jos hänellä ei ollut mitään niistä aikuiselle kuuluvista asioista, joista äiti välitti ja joita hänen ystävänsä yksitellen keräsivät, oliko hän aikuinen? Vai oliko hän sittenkin yhä se teini, joka tunsi olevansa? Joku oli vain huijannut hänet ajattelemaan, että vuosia oli kulunut, ja hän oli kasvanut isoksi.
Se oli melkein uskottava ajatus, koska aika oli tosiaan niin pakeneva käsite. Vuodet tuntuivat kuukausilta, viikot vuosilta. Sen sijaan äidille aika tuntui kuluvan lineaarisesti ja sitä mitottivat samat asiat, jotka tekivät äidistä äidin, ja äidin mielessä tekivät Neylanista laiskan. He molemmat, ja lisäksi tuntui että kaikki muut, olivat kaavailleet hänelle elämää, identiteettiä, joka nyt jäi täyttymättä. Molempien mielessä käynnissä oli munakello, joka muistutti ajan kulumisesta ja sen kulumisesta loppuun. Nytkin se tikitti sängyn jalkopäässä, tai ehkä hänen yläpuolellaan, se tikitti etenkin nyt. Tik. Tik. Tik.
Tik.
Rinnassa nousi paniikki, joka melkein oksettaen nosti mahahappoja vatsasta, ja hän vaihtoi voihkaisten kylkeä. Hän puristi silmänsä kiinni, vaan yhä kello tikitti, ja sen tahdissa, tai riitasointuisesti epätahdissa, juuri lyönnin jälkeen, maailma pyöri yhä nopeammin, ja nopeammin, ja hän ei yhtäkkiä tiennyt mihin siinä istui tai minkä ikäinen oli, hän tiesi vain ettei hänellä vieläkään ollut omistusasuntoa, eikä pientä kaupunkiautoa, eikä kihlasormusta, eikä pientä kiharapäistä tytärtä ja - mitä helvettiä.
Asunnossa kaikui niin alkukantainen ulina, että jos yläkerran naapurit sen lattian läpi kuulivatkin, he tuskin arvasivat sen olevan lähtöisin ihmisestä.
Puhelin soi jälleen, vakiintumattoman ajan päästä. Silmät muurautuneina yhteen kyyneleistä ja hiukset silmien peittona tyynyyn hieromisen jäljiltä Neylanista tuntui hetken fyysisesti niin ikivanhalta kuin joksi kaikki ne ajatukset hänet tekivät, mutta hän veti itsensä ylös kuin ylösnousseena. Se oli äiti. Hän vilkaisi ulos, jossa ilta pimeni niin että hän näki itsensä ikkunan heijastuksena. Siellä se maailma vielä oli. Mikään ei ollut muuttunut. Aika ei ollut pysähtynyt. Mutta hän vei puhelimen korvalleen ja vastasi.

Nimi: Hiekkamyrsky

24.10.2018 17:34
Musta varjo

Oli ilta. En saanut unta ja katselin ikkunasta kadulle. Yhtäkkiä näin suuren mustan varjon.
Nousin sängystä. Musta varjo liikkui epäilyttävän hitaasti kadulla. Päätin seurata mustaa varjoa. Hipsin portaat alas. Avasin meidän narisevan ovemme ja en voinut muuta kuin toivoa etteivät vanhemmat kuulleet. Hiippailin ulos. Seurasin katseellani liikkuvaa varjoa, ja päätin vakoilla sitä.
Hetken muistin minun ja kaverini vakoilemishetket välitunnilla. Työnsin ajatuksen pois mielestäni. Tämä ei ollut sitä. Tämä oli jotain paljon todellisempaa ja vakavampaa. Konttasin hetken maassa, jonka jälkeen päätin ryömiä. Musta varjo ei missään nimessä saanut nähdä minua.
Yhtäkkiä jouduin paniikkiin. Kadotin Mustan varjon. Nousin seisomaan ja vähän ajan päästä jo juoksin kuin päätön kana autiolla jalkakäytävällä. Ei kuulunut hiiskaustakaan mistään. Ihmisiä ei näkynyt missään ja autoja ei ollut liikkeellä. Käännyin mutkasta, ja kauhukseni huomasin edessäni olevan umpikuja. Musta varjo ei varmasti tullut tänne, mietin. Sitten minulla välähti. Käännyin ympäri ja kipitin kulman taakse. Kun katsoin ylöspäin, näin sen.
Näin Mustan varjon. Näin hänen, tai sen, naaman.
Paniikki iski kovempaa kuin koskaan ennen elämässäni. Halusin juosta pakoon, mutta jalkani olivat liimautuneet kiinni maahan.
Sitten Musta varjo kaappasi minut. Se otti minut painavaan kouraansa. Sormet olivat niin paksut, että ne saattoi epähuomiossa sekoittaa porsaanlihakimpaleeseen.
Yhtäkkiä hän avasi jättikokoisen suunsa ja mörisi:
-Sä... sä jäljittää minä. Se tarkoittaa että sä vakoilla minä.
Musta varjo puhui hyvin erikoisesti. Hän ei varmasti käynyt koulua, mietin.
-Joten tämä tarkoittaa, Musta varjo jatkoi lyhyen tauon jälkeen. -Että mä syödä sä.
Paniikkini yltyi ja iski vasten kasvoja kuin koulumme kovisten nyrkki.
Puristin silmäni kiinni. Samalla tunsin Mustan varjon raskaan hengityksen kasvoillani.

Yhtäkkiä tunsin tipahtavani jonnekkin kuumaan tyhjyyteen...

// tääkin samoilta ajoilta, hiukan lyhyempi kuitenkin :D

Nimi: Hiekkamyrsky

24.10.2018 16:46
// HUOMIO! Teksti on kopioitu neljännen luokan vihkosta, joten laatu on sitä mitä on! Tää tarina oli kuitenkin niin ikimuistoinen (muistan vieläki miten tein ajatuskarttaa tunnilla :DD) että olihan se pakko puhtaaksikirjoittaa. Enkä ota vastaan illuminatikysymyksiä, sillä vastaus on aina se että EN tiiä miten sellanenkin seikka on päätynyt tekstiini joskus aikoja sitten :DD //

Vanhan linnan haamu

-Prologi-

Vanhan linnan tornista kuuluu surullista valitusta. Jo jonkin aikaa kyläläiset ovat epäilleet, että tornin vankisellissä elää vanhan vangin haamu. Legenda kertoo, että kartanon kreivi oli jäänyt kiinni aarteen ryöstämisestä. Hänet oli tuomittu elinikäiseen vankeuteen. Kreivi oli vaikeroinut, kunnes tuli se päivä, jolloin hänen tyttärensä tuli vierailulle. Mies oli pyytänyt syvästi anteeksi tekoaan, mutta tytär oli kylmästi jättänyt hänet yksin, ja sanonyt, ettei hän ollut enää hänen tyttärensä. Mies oli lopulta kuollut murheisiinsa kylmään vankiselliin. Huhu kertoo, että hänen haamunsa elää vielä siellä.

-Luku 1-

Margaret säpsähti hereille. Hänen vaalea tukkansa oli ihan takussa.
-Olipa omituinen oni, hän tokaisi haukotellen. Margaret puki sinisen paidan ja vihreät housut päälleen, ja lähti rymistellen alakertaan.
-Huomenta! Hänen äitinsä iloinen ääni kuului keittiöstä.
-Huomenta äiti, Margaret mumisi unenpöpperöisenä.
-Tule kulta, aamiainen on valmis!
-Tullaan... Margaret pesi nopeasti hampaat ja juoksi maha kurnien pöydän ääreen. Aamiaisena oli neljänviljanpuuroa ja voileipä sekä tietysti maitolasillinen. Margaret ahmi mahansa täyteen, huikkasi nopean kiitoksen, ja lähti hölkkäämään ystävänsä talolle. Margaret koputti vanhaan tammiseen oveen ja odotti. Samassa ovi aukeni ja pihatielle astui Sonja, Margaretin naapuri ja paras ystävä.
-Oletko jo syönyt? Margaret kysyi.
-Kyllä, Sonja hihkaisi silmät loistaen.
-Hyvä! Minne menemme? Sonja näytti hetken miettiväiseltä, ja sitten kuiskasi tuskin kuuluvasti:
-Vanhaan vankilinnaan...? Margaretin silmät laajenivat lautasen kokoisiksi.
-Joo! Hän hihkaisi innostuneena ääni väristen.

-Luku 2-

Tytöt lähtivät matkaan. Jännittynyt tunnelma varjeli tyttöjä ja sai jokaisen askeleen kuulostamaan aavemaiselta. Tytöt puoleksi kävelivät ja puoliksi hiipivät tiheässä metsikössä. Jokainen liike merkitsi kovaa rasahdastusta, joka sai jokaisen sydämen pysähtymään. Metsikössä rämpiminen kesti ikuisuuden. Tammet, jalavat, pihlajat ja koivut matelivat tyttöjen ohitse. Sammalet ja puunoksat hidastivat ystävysten etenemistä. Vihdoin metsikkö näytti loppuvan. Linnan korkein torni erottui jo vaaleansinistä taivasta vasten. Hikisinä Margaret ja Sonja laahustivat läähättäen eteenpäin. Kun he olivat astuneet pois metsästä, he kaatuivat leikkimielisesti nurmikolle.
-Olipas vaellus, Margaret huokaisi.
-Niin oli, Sonja totesi.
Tytöt lepäsivät vähän aikaa. Mahat alkoivat kurnia.
-Unohdimme ottaa eväät, Sonja voihkaisi.
-Voimme syödä luonnonmarjoja tai omenoita, Margaret ehdotti piristykseksi.
-Mistä me omenat ja marjat saadaan?
-Marjat saamme metsästä.
-Se on hyvin todennäköistä, Sonja keskeytti Margaretin.
-Ja omenat saamme kai naapurin pihamaalta, Margaret tuumi.
-Naapurin? Sonja kysyi näsäviisastellen.
-Aa, sori, tarkoitan että kylästä.
Tytöt kävelivät uupuneina kylään. He katselivat ympärilleen.
-Olemme naapurikylässä, Margaret huomasi. He kävelivät eteenpäin. Pihamaita oli paljon – samoin omenapuita.
-Hetkinen! Minä tiedän! Margaretilla syttyi lamppu päässä. Hän otti Sonjaa kädestä ja juoksi eteenpäin. Saavuttuaan punaiselle portille, Margaret koputti siihen. Iäkäs nainen tuli avaamaan portin.
-Hei mummi! Margaret sanoi naiselle. Mummon silmät kirkastuivat.
-Hei Margaret! Mummo otti Margaretin syleilyynsä.
-Mikä teidät tänne tuo? Hän kysyi tytöiltä.
-Tultiin seikkailemaan! Tytöt vastasivat kuorossa.
-Tulkaa peremmälle, mummo kutsui. Mummo antoi tytöille murkinaa, jonka jälkeen tytöt kiittivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa Vankitorniin.

-Luku 3-

Tytöt kävelivät vähän matkaa, kunnes tulivat graniittiseinälle. He kapusivat sen yli, ja jatkoivat matkaansa. Nyt tytöt olivat Vankitornin edessä...
-Oletko aivan varma, että olemme nyt oikean valinnan? Margaret kysyi Sonjalta.
-Kyllä olemme, älä huoli. Sen sanottuaan Sonja lähti kiertämään Vankitornia. He etsivät jonkin takaovea, jonka jälkeen he löysivät ja samalla avasivat sen. Tytöt astuivat sisään.
Vankitornissa vallitsi aavemainen hiljaisuus. Margaretin sydän jätti lyönnin väliin, kun jostain kaikui kylmä, ontto ääni.
-M-mikä se oli? Hän kuiskasi. Vastausta ei kuulunut. Tytöt jatkoivat eteenpäin. He ohittivat vesiputken, josta valui liplattava vesinoro. Silmäkulmastaan Margaret huomasi, että vesi oli muuttunut punaiseksi. Margaretin sydän pamppaili kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. He jatkoivat kiemurtelevaa käytävää eteenpäin. Edessä näkyivät lahonneet portaat.
-Uskallammeko kiivetä näitä portaita? Vastaukseksi Sonja astui ensimmäisen askelman. Porras nitisi ja natisi. Sonja astui toisen askelman. Porras kiljui tuskasta. Sonja astui uhkarohkeasti vielä kolmannen askelman. Mutta porras ei kestänyt. Se narskui korviahuumaavasti ja petti. Sonja putosi sen mukana alas.
-Sonja! Margaret kiljaisi ehkä turhankin kovaa ja kimakasti. Hän ahtautui rappusten alle ja veti tuskastuneen Sonjan pois sieltä. Hänen nilkkansa oli uppo-oudossa asennossa. Margaret tarttui siihen ja vetäisi sen nilkan normaaliin asentoon. Sonjan naama oli vääristynyt tuskasta. Hän kokeili, pystyykö kävelemään. Hyvin hitaasti, mutta varmasti, Sonja nousi seisomaan. He jättivät portaat, ja etsivät toisen käytävän jota seurata. He tutkiskelivat omassa rauhassa, kunnes yhtäkkinen ääni pysäytti molempien sydämet. Käytävältä kuului ihmisen askeleiden ääniä. Tytöt katsoivat toisiaan hetken silmiin. Molempien silmistä paistoi ilmiselvä hätäännys, paniikki ja pelko. Tytöt katselivat ympärilleen. He rynnivät nopeasti käytävän kulman taakse. He höristivät korviaan. Mistä ääni kuului? Ihmisen askeleet tulivat kriittisen lähelle pelon lamaannuttavia tyttöjä. Sitten jostain kuului jonkun muun ihmisen ääni.
-Valkku, tule tänne! Löysin kameran. Ihmisen askeleiden äänet nitisivät hetken paikoillaan jonka jälkeen loittonivat.

-Luku 4-

Vastedes tytöt olivat paljon varovaisempia. He kävelivät hitaasti ja äänettömästi. Nyt he tiesivät, että vankilinnassa oli oikeita ihmisiä.
-Mennään katsomaan, mitä ylimmässä tornissa on, Sonja ehdotti. Margaret näytti mietteliäältä.
-Okei, hän sanoi itsevarmasti.
-Soppa, sinäkö siellä? Kuului ääni jostain. Tytöt kangistuivat ja pysähtyivät. Pelokkaat silmät kohtasivat toisensa kuin sanoen "et ole ainoa joka pelkää".
-Täällähän minä, mistä sinä minua muka etsit? Kuului toinen ääni jostain kauempaa.
-Kuulin jotain ääniä itäsiiven A kolmannesta käytävästä.
-Rottahan se siellä. Tule tänne Kalkki, tarvitsen hiukan apuasi.
-Mutta-
-Lakkaa jo pelleilemästä ja kuuntele herranjestas minua! Tää vesiputki vuotaa kuin mikäkin ja sinä vain kuuntelet jotain rottia siellä. Ala laputtaa jo! Mun paita on jo ihan märkä.
Tytöt hipsivät eteenpäin. Tumma varjo liukui eteenpäin käytävällä. Tytöt sujahtivat toiselle sivukäytävälle.
-Onpa täällä mutkikasta suunnistaa, Margaret kuiskasi. He kapusivat sementtisiä portaita ylös seuraavalle tasanteelle. He hivuttautuivat uusia portaita ylöspäin. Portaat jatkuivat ja jatkuivat ylöspäin ja yöspäin.
-Tämä vie varmaan tornin huipulle, Sonja huomasi. Margaret nyökkäsi ja näytti merkkiä, ettei kannata puhua mitään. Sonja ymmärsi ja näytti peukkua. He etenivät rasahdusten ja nirskutusten saavuttaessa heitä. Margaret alkoi olemaan hyvin epäluuloinen. Rasahdukset eivät lähteneet heistä. Siitä Margaret oli aivan varma. Hän tökkäsi Sonjaa kylkeen, ja kuiskasi niin hiljaa kuin pystyi:
-Pysähdy. Sonja pysähtyi heti. Narskuvat askeleet jatkuivat. He odottivat hiljaa. Käytävältä kuului pieni suhahdus. Äärimmilleen kurottautuneet tytöt erottivat hiljaisia ja yksittäisiä sanoja, jotka ruokkivat tyttöjen pelkoa ja etenkin pakokauhua.
-Pari... täällä kuljeskelee... varma... ne kiinni... Soppa... etsikää... lähettäkää merkki... löysitte...
Tämän kuultuaan tytöt rupesivat juoksemaan portaita ylöspäin, he juoksivat henkensä edestä. Ylhäälle päästyään tytöt näkivät kolme ovea.
-Äkkiä! Tämä ovi! Margaret suhahti ja aukaisi ensimmäisen oven vasemmalta. Heidän onnekseen se oli pieni komero. Tytöt änkesivät sinne ja paiskasivat oven kiinni. Ovi naksahti lukkoon. Kovat askelet kuuluivat komeroon asti.
-Valkku, täällä pyöriskelee kaksi ipanaa.
-Joo, joo, huomasin sen itsekin. Niitten rymistely kuului oven läpi. Jää sinä tänne. Minä menen hakemaan Sopan, Aken ja Pöllön. Mies lähti portaita alas. Tyttöjen hengitys rahisi. Komerossa oli ahdasta. Margaret katsoi ympärilleen. Näky sai hänet hätkähtämään. Heidän takanaan oli täysi setti aseita.
Margaret tökkäisi sormellaan Sonjaa, ja pyysi tätä katsomaan. Sonjan silmät avautuivat ammolleen.
-Mi-mi-mitäh? Hän sai sanotuksi. Margaret suhahti ärtyneesti, ja viesti katseellaan ilmiselvän viestin: "Hiljaa!". Mutta se oli myöhäistä.
Neljän ihmisen askeleet kuuluivat jo portaikosta.
-Ah, hyvä että tulit Valkku.
-Moi Hekke, mitäs olet löytänyt?
-Soppa, etkö ole jo kuullut, että täällä on nuuskijoita? Uskoisin että kaksi pahamaista likkaa.
-Me kyllä saamme ne kiinni. Miehen varma ääni sai kylmät väreet kulkemaan tyttöjen selkäpiissä.
-No joo, mitenköhän kaksi tenavaa voi pärjätä viidelle aseistautuneelle miehelle.

-Luku 5-

-Valkku, mene Sopan kanssa tarkistamaan konehuone. Akke, mene S-huoneeseen. Ja Pöllö, tule kanssani asevarastoon. Miehen äänessä oli selvästi ivaa.
-Se tietää että olemme täällä, Margaret henkäisi kauhuissaan.
-Ehkä täällä on salaovi, jos-
Samassa ovi repäistiin auki.
-LIIKKUMATTA! Tummatukkainen arpiposkinen mies karjaisi. Margaret ja Sonja kangistuivat kauhusta. Hekke ja Pöllö ottivat tytöistä kiinni. Pöllö otti päättäväisesti Sonjan ja Hekke Margaretin. Miehet väänsivät tyttöjen kädet heidän selkänsä taakse, ja lähtivät kuljettamaan heitä portaita alas. Se oli silkkaa rääkkäystä. Margaret ja Sonja joutuivat kompuroimaan ja kompastelemaan 380 porrasta alas miesten navakassa otteessa.
Kun kidutus oli vihdoin loppunut, miehet veivät tytöt käytävää pitkin kiemurrellen pyöreään vihreätapettiseen oleskeluhuoneeseen. Sohvalla istui mustatukkainen mies, joka luki vihreäkantista kirjaa. Outoa, kaikki oli huoneessa vihreää. Tuolit, pöydät, jopa vaasit, joissa tosin oli kellastuneita ja melko kuolleita kasveja.
-Hei Kalkki, Pöllö tervehti. Kalkki nosti päätään.
-Keitä nuo ovat? Hän kysyi heti.
-Nuuskijalikkoja. Muka viisaita, hrmph, Hekke tuhahti halveksivasti. Miehet veivät yhteistuumin tytöt vihreän pöydän viereen. Pöllö otti tuolin, ja veti Sonjan ja kamppasi hänet istumaan.
-Tokke, tule tänne pitämään tätä penskaa paikoillaan, Pöllö huusi. Vaaleatukkainen mustaan villapaitaan kääriytynyt nainen nousi tietokoneen äärestä ja käveli Sonjan ja Pöllön viereen. Tokke pakotti Sonjan kädet yhteen selkänojan taakse. Sonja ei voinut muuta kuin totella. Sillä välin Kalkki haki köysipätkän, jolla Pöllö Token avustuksella sitoivat Sonjan kädet tiukasti yhteen. Samoin miehet tekivät Margaretillekin.
Vähän ajan päästä köyttäjät lähtivät huoneesta jätettyään Kalkin vahtimaan tyttöjä.
Sonja nielaisi ja kysyi hiljaa:
-Mikä tämä on? Kalkki nosti heti päätään. Hän nousi seisomaan, laittoi huolellisesti kirjanmerkin kirjan väliin ja heitti kirjan pöydälle tyttöjen nähtäväksi. Kirjan vihreässä kannessa oli iso illuminati, ja sen alla luki isolla: SALASEURAT
Sonja henkäisi kauhusta.

-Epilogi-

Kiiltävä kultainen aurinko jäi pilvien alle. Kirkas taivas tummeni. Valkoiset pilvet harmaantuivat. Harmaat pilvet kerääntyivät yhteen synkkään harmaaseen kasaan. Ilmassa tuntui saden kostea merkki. Näkyi kirkas keltainen valo. Kuului kaukainen karmiva jyrinä. Harmaa pilvi aloitti purkauksensa tihkusateella. Toista tummempi pilvi jatkoi matalalla jyrinällä ja kostealla sateella. Kaikkein tummin pilvi aloitti sokaisevalla valolla, kuurouttavalla jyminällä ja suurella rankkasateella. Vanhasta linnasta kuului taas valitusta.
Oli kuin luontokin olisi järkyttynyt. Rankkasade loppui. Kosteus haihtui kuin ei olisi ollutkaan. Pilvet pienenivät melkeinpä muurahaisen kokoisiksi. Kyläläiset harppoivat pihalleen henkäisten kauhusta ja höristivät korviaan. Pyykkinaru katkesi. Omena putosi puusta maahan.
Kauhukseen kyläläiset ja luonto huomasivat, että valitukseen oli yhtynyt kaksi uutta ääntä.


//tykkäsin surullisista lopuista sillon xD okei siis, jos ette vielä tajunnu niin ne tytöt tais kuolla. sad, mutten valitettavasti voi vaikuttaa aikoja sitten tehtyyn päätökseen :D

Nimi: Hiekkamyrsky

23.10.2018 16:38
En osaa lohduttaa

En osaa lohduttaa
Minua siksi kaduttaa
Olen perääsi niin haikea
Että näkökenttä on samea.

Haluaisin niin sanoa
Ettei kannata olla masentunut
Haluaisin hälle vannoa
Ettei ole järkeä olla murtunut.

Ehkä valitsen sanat liian hellävaroen
Tai jokin menee aina pieleen
Kun hän tekee pienen eleen
Ja parkuu sydäntävihloen.

Ehkä minun pitäisi olla parempi,
Taistella totuutta vastaan,
Olla kuitenkin kovempi,
Ja selittää kaikki uudestaan.

Mutta ei.
Joka kerta kissa kieleni vei
Ja ajattelin jotain kuumeisesti
Mutta olin jo liian heikko, henkisesti.

Hävisin jälleen kerran taistelun
Ja sen takia kärsin
Lohduttaa niin haluun
Mutten osaa, oikeita sanoja yhä etsin.

// Yää, en osaakkaa D:

Nimi: Varjolintu

23.10.2018 16:36
häpeä
nouseeko se ihmisen sisältä
tuoko toinen ihminen sen mukanaan odotuksillaan
onko sillä edes väliä
sillä on kuitenkin voima kuivattaa ääni
ja saada katse kengänkärkiin

riitätkö
riittää on suhteellinen käsite
kenelle sinä riität?
itsellesi
vai sille toiselle
mutta onko sillä edes väliä
se syövyttää kuitenkin reiän jonnekin

erilainen
ovatko kaikki erilaisia
vai onko meissä jotain samaa
olemmeko yhtä arvokkaita
miksi sitten se en ole koskaan minä
onko sillä lopulta väliä
kun jään kuitenkin yksin

yksin
onko ihminen koskaan yksin
ovatko kaikki lopulta yksin
leikisti yksin vai oikeasti yksin
yksin toisten joukossa
voiko sillä olla väliä
jos kukaan ei välitä

Nimi: Hiekkamyrsky

23.10.2018 15:33
Sateen ropinaa

Ulkona kaatamalla sataa
Ukkonen puita armottomasti kaataa
Viemärit maassa kuin orjat raataa
Ja ihmiset yltäpäältä kastaa.

Kuuluu omituisia ääniä
Näkyy ikkunasta harhoja sinisiä
Tuntuu kädellä kylmät pisarat
Kun ikkunasta ulos käden laitat.

Näkyy vesisateessa tanssivia pikkulapsia
Kuuluu loiskivia hätäisiä askelia
Ja iloisia lausahduksia:
"Pisarat on ihania!"

Lopulta kaikki hiljentyy,
Ja maailma huokuu rauhaa.
Taivaskin hiukkasen punaiseksi värjäytyy
Enää kuuluu vain sateen loputonta ropinaa.

// haha, oon vihdoin ylpee ittestäni :'D

Oxygen Chrome - Pencil
©2018 Horizon - suntuubi.com