Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinakirja

Kaikki tekstit kirjoitetaan tänne. Otsikoida saa vapaasti, mutta ilmaisethan aina jotenkin, jos kyseessä on tietty tehtävä tai tapahtumakirjoitus. Jos sinulla on jotain sanottavaa kirjoittamastasi tekstistä, lisää se tekstin alle //kauttaviivojen avulla.

Huomio, mahdollinen vierailija! Kuten sivuinfossakin on mainittu, tekstien kaikenlainen kopioiminen on täysin kiellettyä ja lain vastaista.

 1  2  > [ Kirjoita ]

Nimi: Verna

15.02.2018 00:13
Vanha koira

Keittiössä haisi viina ja tupakka. Isä oli sammunut tunti sitten olohuoneen sohvalle ja kello oli nyt yksitoista aamulla. Kuuma kesäpäivä tulvi avonaisesta ikkunasta sisään ja täytti huoneen. Kaikki oli pysähtynyt, seinäkellokin joka yleensä tik tokotti äänekkäästi muistuttaen kaikkia siitä että aika kului ja elämä oli lipumassa ohi. Ruokapyödällä oli puolimätä omena, jonka pinnalla käveli kärpänen tunnustellen kärsällään etsien makupalaa. Välillä hieroi jalkojaan yhteen. Jäin hetkeksi ihmettelemään, miksi kärpäset edes tekivät niin kunnes havahduin jälleen siihen mitä olin alunperin ollut tekemässä. Avasinn lapun, jonka olin huomaamattani rypistänyt nyrkissäni palloksi ja asetin sen tarkasti ruokapöydän keskelle. Lapussa luki isäni nimi Johannes. Annoin katseeni kiertää vielä kerran hitaasti kuluneiden kalusteiden läpi ja vedin syvään henkeä. Nyökkäsin itsekseni – nyt oli aika lähteä. Lähdin kohti oviaukkoa, mutta satuin katsomaan ikkunasta ulos. Näinn vanhan koiran joka istu pihatiellä. Rekku oli harmaa ja kurjan näköinen, se läähätti ja tuijotti suoraan sieluuni.

Siristin silmiäni. Koirassa oli jotain hyvin tuttua, mutta muisto karkasi sitä kauemmas mitä enemmän sitä yritin tavoitella. Sillä ei ollut kaulapantaa, enkä ollut koskaan nähnyt sitä naapurustossa. Se vain jökötti kuin patsas joka odottaa ajan syövyttävän sen rosoikseksi ja tulevansa unohdetuksi. Sen katseessakin oli jotain hyvin kummallista, jotain samanlaista jonka tunnistin itsessänikin. Kaipuu muualle – se on kodittoman, kulkurin, katse. Tunsin kihelmöintiä selkärangassani, sähköaallot suhisivat selkäytimessäni. Jokin tuossa koirassa sai minut pysähtymään paikoilleni ja haistamaan pysähtyneen, kuuman ilman. Kuulin isäni kuorsaavan seinän toisella puolella. Repun hihna hiersi olkapäätä. Minun olisi pitänyt jo lähteä, mutten kyennyt liikkumaan, olin halvaantunut niille sijoilleni.

Hypähdin melkein metrin ilmaan, kun yhtäkkiä kuulin ulko-oven käyvän. Sydämeni hakkasi ja tunsin kainaloideni kostuvan. Hiukset liimantuivat kasvoille. Perttu tuli keittiöön täynnä nuoren miehen energiaa, minä olin yhä samassa asennossa liikkumattomana. Perttu moikkasi rennosti, minä ynähdin.
”Näätkö ton koiran tossa pihalla, mikä vittu sitä vaivaa? Sillä on varmaan joku sairaus, pitäis lopettaa kapinen piski.”
”Mitä?” Olin hämmentynyt.
”Joo, se on istunut tossa jo varmaan kaks tuntia. Alkaa käydä jo hermoille, joten meinaan pasauttaa siltä aivot pihalle.”
”Mitä helvettiä? Mitä se on sulle muka tehnyt, ei sulla oo oikeutta tommoseen”, kimpaannuin. Huomasin melkein huutavani ja jouduin pakottamaan itseni rauhoittumaan. En tiedä, miksi tulistuin asiasta niin kovasti.
Pertun mielestä siinä oli jotakin hauskaa ja hän nauroi veljellisesti. Hän pörrötti hiuksiani ja tokaisi: ”Mitäpä te teinitytöt näistä asioista ymmärtäisitte.” Hah hah haa.
Perttu poistui paikalta, ilmeisesti hakemaan ilmakivääriä.

Olin äimänä tapahtumasta. Olin juuri ollut jättämässä niin sanotun kotini taakseni, kaiken piti sujua mutkattomasti. Sitten jostakin ilmestyi koira, joka tuijotti läpitunkevasti, enkä kestänyt ajatusta sen kuolemasta. Ei, minun täytyisi tehdä jotakin. Katsoin koiraa, se tuijotti edelleen täysin tietämättömänä suunnitelmista joita isoveljeni oli tehnyt sen varalle. En voisi antaa sen tapahtua. En kuitenkaan vielä tiennyt mitä tekisin ja paremman puutteessa astelin ulos.

Koira seurasi askeleitani, se läähätti edelleen äänekkäästi. Menin sen luokse, eikä se hievahtanutkaan. En tiennyt, kuinka koirien kanssa kuului käyttäytyä, joten potkaisin sitä takamukseen. Ei reaktiota. Kokeilin uudestaan, ei vieläkään mitään. Aloin jo turhautua.
”Hei. Rekku. Kuules, sun elämäs on kohta päätymässä, joten alahan laputtaa”, töksäytin. Rekku vain jatkoi läähättämistään.
Katsoin taloon päin ja kykenin melkein kuulemaan Pertun jylisevät askeleet, jotka vääjäämättömästi lähestyivät. Oli kiire ja minun oli aika toimia. Nappasin koiran syliini, eikä se tuntunut vastustelevan. Sitten katsoin molemmille sivuille kuin lapsi suojatien edessä ja lähdin juoksuun.

Juoksin, kunnes jalkoihini koski ja ilma raapi keuhkojani. Olimme saapuneet metsätielle, joka veisi meidät kaupungin toiselle puolelle. Laskin rekun alas maahan, se läähätti yhä vieläkin. Haukoin henkeä kuin heikkopäinen ja syljin maahan limaisia klönttejä. Hiki virtasi pieninä vesiputouksina ja puroina niskaani pitkin.
Katsoin Rekkuun. Rekku katsoi minuun. Nyökkäsimme samaan aikaan. Meistä oli tullut ystäviä.

//Tää oli sellanen luovan kirjoittamisen harjoitus "Vanha koira".

Nimi: Akama

13.02.2018 18:32
Jotkut haavat näkyy päälle, jotkut ei

(perustuu omiin ajatuksiin, eli siis tositapahtumaan, hiukan tosin muokattuna)

Kukaan ei ymmärrä, miltä oikeasti tuntuu. Kukaan ei ymmärrä, että oikeasti sattuu -ja syvälle. Kukaan ei ymmärrä mitään. Kukaan ei ikinä ymmärrä sitä tuskaa.
Sanovat vain; ”Kyllä se siitä”, ”Se menee ohi” tai taputtavat vain olkapäälle. Ihan kuin se auttaisi. Toki tuntuu hyvältä saada pieni tsemppi sellaiseen ankeaan arkeen, mutta ei se auta. Sattuu silti. Eikä vain vähän.
Kukaan ei ikinä ymmärrä. Kukaan ei ikinä tule ymmärtämään. Kukaan ei voi tietää miltä musta tuntuu. Ei kukaan tavallinen, sellainen joka ei ole koskaan pudonnut pimeyteen ymmärrä tai voi millään tasolla samaistua.

Tiedän, yrität ehkä vain auttaa. Mutta silti. Et ymmärrä. Niin kuin ei ymmärrä kukaan muukaan. Tai ehkä olet samanlainen selkään puukottaja käärme. Ensin pääset lähelle ja sitten puukotat hengiltä.
Tiedän nämä temput.
Olen ollut muiden pompoteltavana aina. Aina lapsesta lähtien.
Olen aina ollut heikoin.
Olen aina ollut se joka jää yksin.
Olen aina ollut se kiusattu.

Arpia on monenlaisia. Moni luulee, että arpia voi jäädä vain iholle ja ne ovat käsin kosketeltavia eivätkä tuota mitään ongelmaa muuten kuin rumana kohtana ihossa. Voi niitä pikkuisia tietämättömiä. Arpia on myös mielessä. Niitä voitaisiin kutsua myös nimellä traumat, pelot, pahat muistot.
Mun arvet on mielessä. Mua on aina kiusattu. On jännä miten kohtelet toista kiltisti, olet antelias; jaat omastasi ja pidät kaverina, silti se puukottaa selkään. Onko se sitä, että kadehdit jotain toisessa? Mahdollisesti. Onko itselläsi paha olla, että sinun pitää purkaa se muihin? Kaiketi. Vai onko se sitä, että tunnet olevasi ylempiarvoisempi? Saattaa olla. Huomion hakua? Ehkä. Kenties ihan vain se, että olet ihastunut? Jos olet kerro se.

Se jätti suuret jäljet. Suuret arvet. Harva tajuaa kun kerron arvista mitä oikein meinaan. Harva tajuaa pikkuisen ”läpänheiton” vaikutusta toiseen. Toinen saattaa ottaa sen joko myös vitsillä tai päinvastoin. Usein eka kerta otetaan vitsillä. Mutta jos se jatkuu ja jatkuu seuraukset voivat olla pahoja.
Masennus. Yksinäisyys. Arkuus. Pelokkuus. Siinä on pari mitä siitä seuraa. Mä olin vuosia yksinäinen, musta tuli arka, epävarma sekä hiljainen. Moni ihmetteli mitä tapahtui. Olin vuosia ihan hiljaa. En sanonut kellekkään mitään. En rohjennut kertoa kellekkään asiasta. Asiat vain pahenivat joka kerta kun avasin suuni. Pidättäydyin siis hiljaisessa taktiikassa. Joskus se toimi. Joskus ei. Purin ainoastaan huulta ja olin hiljaa pimeässä nurkassani. Yksin.

Myöhemmin saadessani oikeita kavereita piristyin. Aloin puhumaan, olin iloisempi ja uskalsin tehdä enemmän. Olin kerrankin oma itseni! Saatoin näyttää jopa taitoni tai kertoa salaisuuteni. Mutta kun taas pimeys koitti vaivuin jälleen hiljaisuuteen. Kaverini kuitenkin nostivat mut siitä suosta. He auttoivat, tukivat ja olivat aina silloin paikalla kun tarvitsin. Hekään eivät tietenkään kaikkea ymmärtäneet, mutta he sentään yrittivät tosissaan. Häädin heidät luotani moneen otteeseen, mutta he silti pysyivät rinnallani sitkeästi. He olivat kuin takiainen, joka tarttuu vaatteisiin.

Kaikki oli hetken hyvin, mutta joka ikinen kerta kun olen kerrankin onnellinen ja kaikki on kuin unelmaa joku vetäisee maton mun alta. Kaikki oli kerrankin hyvin! Kerrankin! Ja sitten se yksi kusipää tulee ja vetää maton koko jengin alta.
Halusimme vain ampua, kiduttaa ja kuristaa sen kusipään. Hän pilasi sen kaiken.
Jatkoimme kuitenkin tietä yhdessä mille olimme joutuneet. Emme aikoneet hylätä toisiamme missään nimessä.
Siitäkin selviydyttiin. Rohkeudella. Ja ystävyydellä. Mutta pimeys koitti yhä uudelleen ja yritti jälleen pudottaa meidät pimeyden jokeen. Pimeys yritti jälleen erottaa meitä ja lopulta se erottikin kun piti aloittaa omat opinnot.
Enää ei ollut ketään tukena -tai oli, mutta he olivat kaukana poissa. Pimeys yritti jälleen valloittaa sieluani ja heilauttaa mut keinusta, jossa keinun.
Ehkä jonain päivänä saan rauhan. Ehkä jonain päivänä joku ymmärtää. Ehkä jonain päivänä saan olla täysin oma itseni. Ehkä jonain päivänä kaikki haavat paranevat. En tiedä. Ehkä sitä päivää ei ikinä tule, mutta yksi asia on aina varmaa; jotkut arvet näkyy päälle ja jotkut ei.

Nimi: Adele

08.02.2018 17:09
Tytöllä on oranssit hiukset ja suuri unelma.
Se on uskomatonta.
Täällä on pimeää ja jääkylmää.
Ei ole enää elämää.
Niiden ohitse lentää viimeinen tulikärpänen.
Pian sekin katoaa ja vie mukanaan viimeisenkin äänen.

Jalkojen askeleet kulkevat kohti ainoaa ovea,
Kultaista avainta.
Ilmassa leijuu ovikello aivan oven vieressä.
Tyttö kohottaa hennon kätensä.
Ovikellon ääni kaikuu ympäri pihamaata.
Kynnysmatossa lukee tervetuloa.

Ovi aukeaa.
Sen takana on toinen maisema, joka on täynnä valoa.
Ilma on täynnä saippuakuplia,
puissa roikkuu vaateripustimia,
taivaalla lentää yksisarvisia,
kauempana näkyy rakennuksia.

Ovi takana sulkeutuu.
Tyttö astuu eteenpäin.
Tuolta tulee muurari tänne päin.
Kasaa tiilet oven eteen,
sulkee tien lopullisesti pimeyteen.
Askeleet hennon tytön kulkevat kohti kultakaupunkia.

Ohitse kulkee lenkkeilijä,
sinisilmäinen hymyilijä.
Rakennuksen katolla istuu nuohooja.
Toisen talon katolla runoilija.
Pian eteen ilmestyy lisää ihmisiä.
Tyttö tarkkailee ihmisiä, ja hoksaa siellä tutut kasvot,
Äitinsä.

//sanasoppa tehtävä, en ole 100% varma että siellä on kaikki sanat mutta toivotaan :)

Vastaus:

Keksisitkö tekstillesi vielä otsikon, niin se olisi helpompi lisätä? :)

- Varjolintu

Nimi: Varjolintu

05.02.2018 17:03
Sinisiä säveliä

Sadesäässä soljuu sinisiä säveliä
Sininen sää saa sammakotkin sekaisin
Sävelet säestävät sirkkojen siritystä
Sadepisarat solisevat sammalmättään syliin

Sinisessä sadesäässä samoaa siili
Sujahtaa salamana savotan siimekseen
Sinitiainen sirkuttaa suonsilmän saarella
Siniset sävelet saavat soinnun sen sulista

//Alkusointuja -tehtävä

Nimi: Verna

22.01.2018 00:22
Merkillisiä matkoja maailman myllerryksessä


Maa maatuu marraskuussa, minä maailman meressä.
Madonreiästä mekin mahdumme, mutta minne menevät majavat,
mehiläiset?

Maaliskuussa madot möyrivät mudassa, myyrät maiskuttelevat,
mummo murehtii, muistaa merkilliset merirosvot
mustassa myrskyssä.

Myrskyssä minäkin mekastin,
mölisin, murisin,
mutta maanantaina meditoin.
Miekkavalaasta mulperimarjaksi muutuin.

Myllertäen muutos muodostuu,
mitättömässäkin matkassa mahdollistuu.

//Tämä oli tosiaan se Alkusointuja-tehtävä. En tiedä, oliko tässä mitään järkeä mutta hauskaa oli.

Nimi: Oljenkorsi

03.01.2018 18:44
Kyyhkysen silmät

”Tiedätkö, millainen on kyyhkynen? Sanot ensin, että se on valkoinen. Ja lintu. Tietenkin, hömelö. Kyyhkynen on valkoinen lintu. Mutta niin on joutsenkin. Ja jopa osa puluista. Kadulla kuljeskelevista roskaa syövistä puluista. Tiedätkö kyyhkysestä mitään muuta? Niin, että se symboloi rauhaa. Voi ystäväiseni, niin se tekee. Niin se tekee. Mutta tuo kaikki on vain, mitä sinulle on painotettu, kun kyyhkysestä on kerrottu. Kaikista tärkein on jätetty sanomatta. En tiedä miksi, mutta se on surullista. Kyyhkynen on nimittäin kaunis lintu, ja onhan se vähän surullista. Kauniit asiat löytävät usein kyyneliä luotaan. Ja missä on kyyneliä, on surua, tai iloksi muotoon muuttanutta surua. Annahan, kun minä kerron sinulle pikkuinen. Minä kerron sinulle, millainen on kyyhkynen. Jos vain sallit, että lasken rypyistä rupistuneen käteni kädellesi. Olisi mukava tuntea sileä, elämää huokuva ihon lämpö. Kaikki on sinulla edessäsi, rakkaani. Kaikki. Ja juuri siksi minun täytyy kertoa sinulle siitä, millainen on kyyhkynen.”

Muistelin isoisän sanoja samalla, kun tuskastunut huokaus hiipi ulos suusta, ja kyyneleet täyttivät poskipääni. Oli hiljaista. Miltei yhtä hiljaista kuin sairaalan odotusaulassa viime yönä. Yönä, jona isoisä lähti pois. Puristi kättäni hymyillen lempeästi, niin kuin vanhoilla viisailla ihmisillä on tapana tehdä. Mikä meissä sai aikaan sen, että emme koskaan kuunnelleet? Jos olisin kuunnellut, minä en nyt itkisi kahden eri asian vuoksi. Jos minulla vain olisi ollut nuo kauniit kyyhkysen silmät.

”Tiedätkös, maailma, niin kuin sinä sen olet tuntenut, tunnet ja tulet tuntemaan, on täynnä toisistaan poikkeavia erilaisia ihmisiä. Minä kerron sinulle ihmisistä, joista vain harvat pystyvät olemaan kyyhkysiä. Näetkös, ei sillä tavalla. Ei ihminen muuta muotoaan. Mutta kyyhkynen, tuo mielenkiintoinen ja unohdettu olento, on hyvin herkkä tuntemaan oikean ja väärän. Siksi historian saatossa sen luotettiin mennä omistajansa luota, koska tiedettiin että se palaisi. Puhumme siis jalosta sanasta: uskollisuus. Niin, sitä se on. Kyyhkynen on uskollinen. Ja arvaapa mistä se johtuu. Et taida tietää, vai mitä?”

Viistin sormenpäälläni läpi puhelimella otettuja yhteisselfieitä. Minä ja hän. Valkoinen, vilpitön hymyni, kun hän oli kietonut kätensä vyötärölleni ja kruunasi omistavansa minut pienellä suukolla poskelleni. Miten moni kadehti meitä. Tykkäyksiä oli parisensataa. Tuijotin hänen naamaansa, tuota komeaa, viimeisteltyä veistosta, jonka hän itse hallitsi täydellisin arvosanoin. Ei ollut liikettä, jota en olisi ihaillut. Ei sanaa, jota en olisi uskonut. Ei yksinkertaisesti häntä, jonka edessä en olisi aina tuntenut olevani jotain vähemmän kuin hän. Ja sen tunteen muistaessani isoisän kaukaa rakastava olemus juolahti mieleeni. Silloin minä itkin katkerasti.

”Voi, pikkuinen. Tunnen sinut melko hyvin, vaikket sitä saata tietää. Tunnen vanhempasi, työteliään isäsi ja älykkään äitisi. Hyviä he ovat sinulle olleet, sitä en sano. Mutta pappoja tarvitaan. Meitä tarvitaan juuri tähän meille tarkoin laadittuun tehtävään: kertomaan pienille linnuille pyydystäjien ansoista. Uskon, että olet huvittunut. Että tämä kaikki on mielestäsi lopen hilpeää. Minä se tässä satuilen mitä mieleen milloinkin tulee. Pikkulintuseni, kuuntele loppuun, mitä sanon. En höpöttele kuten kukkahattutädit niin mielellään tekevät. Herisyttävät olkiaan, kun pääsevät juoruilemaan. Pois se! Tämä ei ole huhupuhetta, saati sitten satua. Tiedän kuitenkin, että jos kertoisin sinulle nykypäivän parisuhdeongelmista, mitä sinä selityksestäni saisit irti? Et mitään. Sinähän olet vasta yhdeksänvuotias.”

Laskeuduin nojaamaan sänkyä vasten. Makuullani näin yövalossa kimmeltävät värikkäät verhoni, ja kukat, joita niin rakastin hoitaa. Kaikki se oli kaunista. Kaikki huoneessani oli kaunista, sillä omistin aikaani hoitaakseni sitä. Se kuvasti sieluni taiteen, runouden ja esteettisyyden maisemaa. Olin siinä hyvä, ja nautin siitä. Liikautin jalkaa, joka puutui hiljalleen. Huuleni väpättivät, kunnes vääntyivät surusta murretuiksi. Tunsin hänet vieressäni, kuljettamassa käsiään vartaloni yllä. Liikkuen minua vasten. Huohotus. Ja minä suljin silmäni tunteakseni sen kaiken. Tunteakseni syvemmin kuin pelkän kemiallisen reaktion. Niin minä antauduin, ja suljin silmäni. En koskaan nähnyt, että hän ei kertaakaan sen aikana katsonut silmiini, kun vei minulta puhtauden. Kyyhkysen puhtauden. Kun sitten avasin silmäni, näin itsessäni hänet. Jotain rikottua, jotain vahvaa. Jotain, mikä teki minusta naisen, mutta tekikö sittenkään? Luulinko vain niin, koska tunteet olivat sen hetken elämä?

”Pöllöillä on hauskat päät. Ne pystyvät kiertämään sitä 180 astetta ympäri. Sen sijaan tikat jakavat mielipiteitä. Ne kun niin kovasti koputtelevat joskus väärien omistajien puita. Ja vielä aamukuuden main. Tällaiselle pian poistuvalle vaarille se on silkka ilo, mutta työssäkävijät? Pyh, he eivät voi sietää! No niin. Keskitytään kyyhkysiin. Niillä on silmät. Aivan näin, kauniit, kauniit, loisteliaat silmät, joiden katse on syvä ja keskittynyt. Mihin ne katseensa suovatkaan suunnata, siihen ne sen tapaavat jättää. Mutta muista: vain, jos tunnistavat, että kohde on turvallinen. Kyyhkynen hakee elinikäistä suojaa kaikelle toiminnalleen. Se on heiveröinen koristus yläilmoissa kotkien, haukkojen ja varisten joukossa. Siksi sitä voikin suojella ainoastaan silmänsä, jotka tuntevat jotain enemmän, minkä edessään näkevät.”

En kestänyt. Pudotin itseni alas lattialle ja hakkasin nyrkkejäni sitä vasten, kunnes kipu ei sattunut enää yhtä paljon. Silloin tiesin, että olin satuttanut itseni pahasti. Suljin kyyneliä vuotavat kasvoni kämmeniin. ”Ainoa.” ”Kaunis.” ”Haluan juuri sinut.” ”Täydellinen.” Hengitys vaikeutui. Sydän oli ratketa lihaksistaan. ”Huora.” ”Vittu mikä lapsi.” ”En saa sinulta, mitä jokainen tarvitsee.” ”Kukaan ei jaksaisi kaltaistasi.” Katseet eron jälkeen, samat kädet uuden vyötärön ympärillä. Samat sanat. Sama hän. Vain entistä rajummat otteet. Hampaat suutelivat mukana, avoin lääpintä. Tytön juopunut katse, joka jostain syystä aina suuntautui minuun. Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen. Minäkö?

”Rakas pikkulintuni. On asioita, jotka kuulostavat liian yksinkertaisilta, jotta ne voisi uskoa todeksi. Valitettavasti juuri sellaiset asiat on monesti sanottava ääneen. Varoitettava. Ei tarkoituksena pelotella, vaan varoittaa. Olet nähnyt, miten arvokkaille ihmisille tuodaan heidän postinsa. Ensin soitetaan kuuluvaa torvea, sitten portit avataan. Viimeisenä sisään astelee juokseva hahmo, palvelija, joka pitelee kädessään sinetillä suljettua kirjettä. Se ojennetaan saajalle. Torven soittaminen on ilmoitus siitä, että tärkeää asiaa on saapumaisillaan. Siispä, saanen ojentaa sinulle kyseisen kirjeen: maailma ei ole kaunis kuin kyyhkyset. Siksi kyyhkyset eivät laskeudu sen ylle mielellään. Ne tarvitsevat siipensä voidakseen lentää yläpuolella, poissa maan tomun kuolevaisesta kosketuksesta. Siellä ne voivat rauhassa etsiä toista kyyhkystä. Samanlaista, silti erilaista. Kuitenkin kyyhkystä, jolla on samanlaiset silmät. Tässä tulee tärkein osuus. Ne näkevät ainoastaan eteensä. Joten luodessaan silmänsä niiden olemusta sykähdyttävään upeaan ilmestykseen, ne rakastuvat silmittömästi, jos tuo toinen katsoo takaisin yhtä rakastavasti. Eivätkä ne sen jälkeen näe muuta kuin toisensa.”

Kun isoisän tarina pääsi muistelmissani loppuun, myrsky laantui. Nielin huokaukseni, parkuni, tunteenikin. Annoin lämpimän yöilman hengittää sydämeni tasapainoon. Niin, ettei se kovin rajusti lyönyt. Että olisi helpompi olla. Pieni, iloinen asia tämän kuoleman keskellä. Säilyisin sentään hengissä. Suljin silmäni syleilläkseni yksinäisyyttä. Kiedoin kädet viilentyneen rintani peitteeksi. Teki hyvää rauhoittaa tunteensa. Kipeää se oli, kuin olisi kerännyt takaisin kiviä, joiden oli tarkoitus peittää muistot. Mutta eivät ne peity haluamallamme tavalla. Emmehän me edes tiedä, mitä haluamme.

Ja minä tarrauduin kiinni isoisään, hänen sanoihinsa, jotka pysyisivät aina kanssani. Sanoihin, joiden en antanut suojella, vaikka ne kuulin. Vaikka ne tavalla tai toisella ymmärsin. Vaikka isoisää rakastin. Mutta olin tullut huijatuksi. Olin pikkulintu, pyydystäjän ansassa. Vain hirviö metsästää arvokasta sielua. Kyyhkystä, joka ei vielä ollut oppinut erottamaan oikeaa väärästä. Ja niin kauniit asiat tulevat löydetyiksi kyyneliä luonaan.

// Tämä tuotos on ehkä tähän asti sydämellisimpiä ja kaunopuheisimpia tuotoksiani. Se on jotain, minkä haluaisin jonkun joskus kirjoittaneen itselleni, ja siksi päätin sen itse tehdä. Toivottavasti se hoitaa teitä. :)

Nimi: Hisoka

24.11.2017 21:03
I wonder...

"Yksi asia mietityttää."
Kenta siirsi kysyvän katseensa tummahiuksisen pojan puoleen ja kallisti päätään. Nuorimies kuunteli puolella korvalla. Kuroshi pohti joskus liiankin syvällisiä.. Lieneköhän se kohta enää terveellistä? Tosin poika oli kyllä erilainen...
"Ihmiset ovat... Outoja", toinen haparoi pitkiä hiuksiaan ja katseli niitä hetken.
".. Miten niin?"
Kuroshi nosti katseensa Kentan hiuksiin, muttei vikkaissutkaan hänen silmiään. Ainoastaan tuijotti toisen oranssihtavia hiuksia.
"En ymmärrä sitä ajatusmaailmaa..."

Kenta siirsi katseensa maahan ja nyökäytti päätään, ollen jokseenkin samaa mieltä. Hänkään ei itse ymmärtänyt, miten ihmismieli toimi. Mutta mitä Kuroshi sitä nyt tuumaili?
"Joskus se on pimeä, toisena hetkenä taas valoisa. Mitä järkeä sellaisella tunnevaihtelulla on?", nuorempi poika jatkoi. Hän päästi irti tummanpuhuvista hiuksistaan ja katsahti ulos, missä aurinko oli paksun pilviverhon peitossa.
"Ja he määrittelevät kaikkea... Onko sillä väliä, jos joku on "sekaisin" ja joku "täydessä järjessä"? Tai jonkun ollessa tunteeton ja toisen ollessa emotionaalinen?" kuului kolahdus Kuroshin suoristaessa jalkojaan tunnkkaisen tuolin alle. Pieni pölypilvi lennähti ilmaan, ja hän huitoi kädellän sitä kauemmaksi. "En ymmärrä sinuakaan."

Kenta siirtyi lähemmäs nuorempaa poikaa ja laski kätensä tämän päälaelle. Kuroshi nosti katseensa teiniin kysyvästi, ymmärtämättä eleen tarkoitusta - mitä sitten Kenta ikinä olikaan sillä tarkoittanut. Huomatessaan nuoremman kysyvän katseen teini otti kätensä nopeasti pois Kuroshin päälaelta ja moitti henkisesti itseään. Onneksi nuorempi poika ei välittänyt siitä sen enempää.
"... Mutta sinun ajatusmaailmasi on aivan erilainen mitä muilla. Olet enemmänkin..." Kuroshi keskeytti lauseensa ja vilkaisi kattoon, etsien oikeaa sanaa. Hetken päästä poika luovutti. "En tiedä. Muttet kuitenkaan tavallinen."
"Niin."
"... Loppujen lopuksi, olemme melko samanlaisia."

Nimi: Wolfie

21.11.2017 23:10
Aika

Se saa ihmisten tiedon kasvamaan, ja jokaisen uutta oppimaan
Rakennukset kiiltävinä kohoamaan ja ne myös myöhemmin romahtamaan
Jokaisen asian tapahtumaan ja tärkeänäkin pidetyn unohtumaan
Jokaisen tänne saapumaan ja hetken päästä täältä poistumaan
Maat se täyttää äänillä ja maat se myös autioittaa
Ja vanhat muistot se saa hiljalleen haalistumaan

Se kaivertaa luolia ja onkaloita vuoriin,
Koskaan se ei väsy, koskaan se ei kuole,
Aina se on ollut ja aina se tulee olemaan,
Jokaisessa meissä, jokaisessa olennossa,
Jokaiseen se jättää jälkensä, ketään ei jätä koskematta
Se on kaikkialla ja se on kaikessa

Aika on meissä ja me ajassa
Kuljemme loputtomassa ajan tunnelissa
Älä haaskaa aikaasi ajan tavoittamisessa
Jatka vain elämää ajassa, sillä vastaus kysymyksiimme,
Se on ympärillämme jokaisena aikana;
Vastaus on aika.

//Tiedän, etten vieläkään ole mikään runoilija mutta yritän nyt kumminkin :D

Nimi: Wolfie

18.11.2017 15:35
Lohikäärmeen katse

Pimeys oli laskeutunut syrjäisen pikku kylän ylle. Avonaisista ikkuna-aukoista loisti lämmintä valoa, joka hohkasi ulkopuolelle sen verran, että paljasti rakennusten tasaisten kattojen ääriviivat ja vieressä olevien talojen kulmat. Kylä oli rakennettu erääseen lämpimään maahan aavikon laitaan, kaikki talot olivat vaalean hiekan värisiä, niiden seinät ja katto olivat rosoisia ja ne oli rakennettu yhdeltä sivulta aivan kiinni toisiinsa. Ne olivat myös sisältä päin samanvärisiä, kuin ulkopuolelta, mutta sisällä tuli loimusi, ihmiset puhelivat keskenään ja valmistautuivat asettumaan nukkumaan. Eräässä näistä taloista oli kuitenkin hiljaista. Huoneessa kuului vain rapinaa, joka katosi yöhön, ennen kuin kukaan ehti sitä kuulla. Pitkä, tummahiuksinen tyttö istui pyöreällä puisella penkillä ja piirsi keskittyneesti suurelle, ohuelle ja vaaleanvihreälle, paperia muistuttavalle palaselle. Se oli todellisuudessa erään suurilehtisen puun kuivatettu lehti, jota paikalliset käyttivät paperinkorvikkeena. Kädessään tytöllä oli toisesta päästä ohueksi ja teräväksi vuoltu puutikku, jota tämä kastoi vähän väliä vieressään olevaan pikkuriikkiseen pähkinänkuoresta tehtyyn kuppiin. Kuppi oli täytetty tummalla, tahmealla nesteellä, joka teki musteen virkaa ja kovettui lehden pintaan pysyttyään siinä paikallaan ja vaaka-asennossa noin viiden minuutin ajan. Tyttö nojasi toiseen käteensä ja jatkoi keskittyneesti piirtämistä. Vaaleanruskea kissa loikkasi tämän puusta tehdylle työpöydälle ja alkoi kehrätä äänekkäästi. Tyttö käytti vapaana olevaa kättään ja nosti kissan pöydältä niskasta roikottaen, päästämättä kuitenkaan toista kättään kynästä irti.
Kissa kehräsi yhä ja alkoi kiehnätä tytön jaloissa, mutta tyttö työnsi jalallaan kissan kauemmas yhä erittäin keskittyneenä työhönsä. Kissa jatkoi kiehnäämistään, kunnes tyttö potkaisi sitä - vaikkei kuitenkaan kovin kovaa - ja katsoi siihen sitten vihaisesti.
Kun kissa tajusi, ettei sen seuraa kaivattu, se käveli häntä pystyssä huoneen poikki ja sitten ikkunan alle, jännitti takajalkojensa lihakset ja ponnisti ikkunasyvennykseen. Koska ikkunalasin asentamisesta ei sielläpäin tiedetty mitään, ikkunat olivat avonaisia ja niihin laitettiin vain hyttysverkot yöksi. Verkkoa ei kuitenkaan vielä ollut ja niin kissa pääsi vaivatta hyppäämään alas ikkunasta, joka oli vain noin metrin päässä maasta. Se lähti kävelemään eteenpäin seinänvierustaa ja ohitti muutaman ikkunan, jonka jälkeen se pysähtyi ja otti vauhtia, loikkasi yhdelle ikkunalle ja katsoi sisään. Sisällä, ruskeatäplikkään taljan päällä, tulen vieressä nukkui mustanruskea naaraskissa. Hiekanruskea naukaisi vaimeasti ja toisen korvat värähtivät, jonka jälkeen se hitaasti nousi, venytteli kankeita jalkojaan ja haukotteli leveästi. Sitten se käveli ikkunaa kohti ja kesti hetki, ennenkuin se oli loikannut toverinsa viereen. Hetken päästä molemmat loikkasivat ikkunasta ulos ja alkoivat käppäillä metsän mutkittelevaa reunaa pitkin kauemmas kylästä.
”Miten sinulla menee, Que?” hiekanruskea kissa, kolli kysyi toiselta. Naaraskissa katsahti tähän ja näytti sitten miettivän vastaustaan.
”Hyvin. Kiitos kysymästä, Seme”, hän naukui kohteliaasti ja lisäsi sitten vielä: ”Kotiväkeni hankki juuri uuden, pörröisen taljan ja saan nukkua sen päällä.” Semeksi kutsutun, hiekanruskean kissan tummanruskeat silmät välkähtivät huvittuneena. ”Niin varmaan”, hän naukaisi ja kietaisi häntänsä Quen hännän ympärille, jonka jälkeen lisäsi vakavammalla äänellä:
”Umore tahtoo nähdä meidät lohikäärmeluolan suuaukolla. Gre ja San tulevat sinne myös.” Kun Seme oli sanonut tämän, Queksi kutsuttu pysähtyi kuin seinään, jonka seurauksena hänen häntänsä liukui irti toverinsa hännästä.
”En tule”, hän naukui jokseenkin tylyllä ja järkyttyneellä, mutta myös jyrkällä äänellä. ”En voi tulla.”
”Siellä on täysin turvallista, kunhan olemme hiljaa”, hiekanruskea naukui hitaasti ja sana kerrallaan, kuin yrittäen selittää asiaa pennulle.
”Sano se Sanille”, Que huokasi ja kääntyi lähteäkseen.
”Tule nyt! Lupaan että olemme hiljaa! Lupaan että lohikäärme ei herää! Lupaan etten mene luolaan yhtään sen syvemmälle kuin on pakko”, Seme aneli yliliioitellusti.
”Hyvä on”, Que naukui turhautuneena ja lähti häntä jäykästi yläviistoon sojottaen kulkemaan hiekanruskean toverinsa vierellä.

Kissojen ei tarvinnut kävellä kuin vain hetki, jonka jälkeen he saapuivat paikkaan, jossa metsän raja kulki U:n muodossa suuren kallion ympäri. Kallio ulottui maan alle ja halkaisi kauempana metsän kahtia monen kilometrin matkalta - niin valtava se oli. Väriltään se oli ruskeanharmaa, joistain kohdista hiukan punainen ja sen etuosassa oli valtava, ammottava ja täysin musta reikä. Vaikka Seme oli nähnyt paikan aikaisemminkin, hänen oli vaikea irrottaa katsettaan aukosta. Kaiken muun lisäksi se oli niin valtava, että hän ei aluksi meinannut laisinkaan erottaa sen vierellä seisovaa kolmikkoa - Umorea, Gre:tä ja Sania. Kun kolli oli silmäillyt valtaisaa kalliomuodostelmaa jonkin aikaa, hän ravitsi päätään, sulki auki loksahtaneen suunsa ja keskittyi erottamaan maassa lojuvien valtavien kivenlohkareiden seasta Umoren valkoista turkkia. Kun hän löysi sen, hän vilkaisi Que:en ja kiihdytti sitten kävelynsä tahtia, kunnes liikkui kohti aukkoa kevyesti juosten. Que liikkui hänen vierellään yllättävän nopeasti ja ehtikin Umoren luo pari metriä ennen toveriaan. Kun he olivat molemmat juosseet valkoisen naaraan luo, he jäivät tasaamaan hengitystään joksikin aikaa. Umore katsoi kaksikkoa inhottavan ylimielisesti ja tuhahti sitten:
”Voi noita nuoria. Aina myöhässä.” Umoren turkki oli kauttaaltaan valkoinen ja tällä oli siniset silmät. Tämä oli kolli, ja varsin vanha, sillä tämän kuonon ympärillä kasvoi jo harmaita karvoja.
”Anteeksi”, Seme läähätti jonkin ajan kuluttua ja nousi sitten hitaasti pystyyn. Que oli jo seisomassa ja tarkkaili tilannetta hieman kauempaa, vaikuttaen jokseenkin huolestuneelta.
”Tulkaa perässäni luolaan, minun täytyy näyttää yksi asia”, Umore naukaisi ja lähti johdattamaan kaksikkoa luolaan. Kun he ohittivat kaksi muuta kissaa, nämäkin liittyivät heidän joukkoonsa - He olivat punaruskea naaraskissa Gre ja äänekäs harmaa kolli, San. He hiljenivät Semen hännällä näyttämästä, äänettömästä merkistä ja koko loppu matka luolan sisälle asti tehtiin sanomatta ainuttakaan sanaa.
Semen sydän hakkasi tämän rinnassaan ja tätä pelotti suunnattomasti, kolli oli luolassa ensimmäistä kertaa, samoin Que, San ja Gre.
”Täällä on aika märkää”, Gre kuiskasi. Kuiskaus kimpoili luolan seinillä ja katosi lopulta korkealle näkymättömiin. Semen kurkkua alkoi kuristaa.
”Eihän ole”, kolli naukaisi ja pani merkille sen, että kaikkien askeleet pitivät enemmänkin tepsuttavaa, kuin lätisevää ääntä.
”En tarkoitakaan maata”, sama tuttu ääni sanoi taas ja hiekanruskean kolli sydän jätti lyönnin välistä, kun hän kuuli, mitä Gre seuraavaksi sanoi. ”Seinät kiiltelevät, aivan kuin ne olisivat märät.” Ja kun Seme heidän yhä jatkaessaan eteenpäin katsahti luolan toiseen sivuseinään, hän huomasi, että ne tosiaan kiiltelivät, niinkuin Gre oli sanonut. Mutta hänen mielestään se ei muistuttanut lainkaan sellaista kiiltoa, joka seinässä on, kun se on märkä ja valo osui siihen. Se muistutti enemmänkin sitä kiiltelyä, joka leikitteli aurinkoisena kesäpäivänä käärmeen sileillä suomuilla. Ja kun Seme ajatteli hetken, tämä tajusi, että juuri sitä se olikin.
”Miksi toit meidät näin syvälle tähän luolaan, Umore? Luulitko muka, että suostumme-” Seme huusi kovaa ja todella ajattelemattomasti, mutta Que mykisti tämän iskemällä häntänsä kollin suulle. Huuto kaikui luolan suussa ja kaikki olivat aivan hiljaa. Sitten kuului toinen ääni.
”Juoskaa!” Umore huusi niin kovaa, kuin pystyi, sillä juuri sillä hetkellä tuo kiiltelevä seinä alkoi liikkua. Kuului rytinää, joka läheni ja voimistui nopeammin, kuin kissat juoksivat ja lopulta katosta alkoi putoilla kiviä. Seme ei ajatellut mitään muuta, kuin sitä, miten tämä pääsisi juoksemaan vielä nopeammin, mutta olisi ehkä kannattanut, sillä kun kissa rynnisti joukon ensimmäisenä ulos luolan suuaukosta, kiviä alkoi sataa hänen ympärilleen. Ja ne olivat aivan valtavia kiviä, ainakin kolme kertaa Semen kokoisia. Kissa painautui maahan ja toivoi, ettei yksikään kivi osuisi häneen. Ja tällä oli tosiaan hyvä onni, sillä kivet putoilivat hänen viereensä, eivätkä päälle. Kun putoilevien lohkareiden sade oli päättynyt, ruskea kolli nousi ja katsoi ylös. Valtava, siivekästä käärmettä muistuttava tulipunainen lohikäärme liiteli hänen yläpuolellaan. Taivaalta sataneet kivenmurikat olivat olleet palasia luolan katosta, sillä se oli murtunut valtavan pedon syöksyessä taivaalle. Nyt se liiteli kallion yläpuolella ja yritti paikantaa henkilön, joka oli häirinnyt sen lepoa. Seme ei tajunnut asiaa, joten hän nousi seisomaan kivien keskellä ja lähti vaeltamaan niiden välitse löytääkseen muut. Hetken päästä hän erotti vilahduksen mustanruskeasta hännänpäästä, joka heilahti kivien lomassa.
”Que!” Seme huudahti ja pujotteli lohkareiden väleistä ruskean naaraan luo. Naaras seisoi vihaisena ja järkyttyneenä keskellä tuhoutunutta hiekka-aukiota.
”Anteeksi”, Seme naukaisi vaimeasti ja sanan loppuvaiheessa tämän ääni kohosi vikinäksi. ”Auttaisitko minua etsimään muut?” Que vain katsoi kylmästi hiekanruskeaan kolliin, mutta vastasi sitten:
”Hyvä on. Mutta vain koska he ovat ystäviäni”, tämä naukui ja lisäsi vielä jotain, mistä Seme ei saanut selvää, sillä oli jo lähtenyt kiertelemään lohkareviidakon toiseen suuntaan. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti minnekään, hän astui johonkin nestemäiseen tahmaan. Vilkaistessaan jalkoihinsa Seme huomasi sen olevan verta. Veriroiskeet olivat peräisen yhden, erittäin suuren kiven alta. Sieltä pilkotti esiin kaksi käpälää. Seme tärisi kauhuissaan. Ne olivat Sanin harmaat etukäpälät, ja nuori kolli oli liiskaantunut valtavan kiven alle. Sitten Seme huomasi, että kiven toisella puolella liikkui jokin. Kissa kiersi kiven ja järkyttyi syvästi huomatessaan, että se liikkuva olento oli ollut Gre, joka yritti päästä pois valtavan kiven alta. Naaraan takapää oli jumissa lohkareen alla ja tämä yritti etukäpälillään kiskoa itsensä pois sen otteesta. Seme huomasi, ettei tällä ollut toivoakaan ja kosketti sitten naaraan otsaa nenällään.
”Hyvästi, ystävä”, tämä naukaisi ja jatkoi etsimistä.
”Umore! Gre! San!” kaikui Quen huuto kauempaa kivien takaa. Semeä ei juuri nyt huvittanut kertoa jo ennestään järkyttyneelle naaralle, että kaksikkoa ei voinut pelastaa, ja että vanha valkoinen kollikin oli luultavasti kuollut. Hän tunsi syyllisyyttä tästä kaikesta, sillä oli niin tyhmästi huutanut ja herättänyt lohikäärmeen. Ja sillä samalla hetkellä jokin suuri, tumma varjo pysähtyi kissan yläpuolelle. Tämä katsoi ylöspäin ja huomasi lohikäärmeen syöksyvän päin itseään. Kolli sulki silmänsä ja sen jälkeen tämä tunsi hetken ajan käsittämätöntä tuskaa. Sitten hän ei tuntenut enää mitään, aivan kuin hänet olisi upotettu veteen.

Seme hieraisi kuonoaan ja reväytti silmänsä auki. Hänen omistajansa, Rene istui hänen vieressään tyhjä ja märkä vesisanko kädessään ja katsoi kissan silmiin huolestuneina. Myös Que tarkkaili tapahtumia ikkunalaudalta ja Renen estelyistä huolimatta kauttaaltaan märkä, hiekanruskea kolli nousi ja loikki ystävänsä luo.
”Mitä tapahtui? Luola ja lohikäärme ja Gre ja San...” Seme sopersi. Mustanruskea naaras katsoi huvittuneena kollin silmiin.
”En tiedä yhtään, miksi mainitsit sen meluisan kaksikon, ja luolasta tai lohikäärmeestäkään en osaa sanoa mitään. Nukahdit vain ja jäit liian lähelle nuotiota, jonka seurauksena häntäsi syttyi palamaan ja Rene sammutti sen sangollisella vettä. Se on kaikki mitä tiedän”, Que naukui ja loikkasi alas ikkunasyvennyksestä.
”Nähdään huomenna!” Seme huikkasi naaraalle ja kääntyi sitten turhautuneena katsomaan kastunutta taljaa ja sammutettua nuotiota. Sitten hän katsoi Rene:tä, joka oli mennyt sytyttämään uudestaan nuotiota, joka piti koko huoneen lämpimänä ja valoisana. Koska Seme paloi halusta nähdä, mitä tyttö oli tällä kertaa piirtänyt, tämä loikkasi takaisin lattialle ja kulki sitten Renen työpöydän luo jättäen kokoajan lattiaan märkiä käpälänjälkiä. Päästyään pöydän luo hän loikkasi sen reunalle ja kulki piirustuksen luo. Tyttö oli luultavasti saanut sen valmiiksi, sillä ainakin Seme tunnisti, mitä se esitti. Suuri lohikäärme makasi paikallaan ja kissa seisoi sen vieressä katsoen sitä. Ja lohikäärmeen toinen silmä oli auki, tuijottaen suoraan kissaan.

//Kirjotin tän kännykällä joten tekstin laatu ei varmaan oo mikään maailman paras

Nimi: Wolfie

12.11.2017 12:41
Pala tähtitaivasta, Luku 1:

Taivas oli musta, muutamat tähdet täplittivät sitä ja navakka tuuli ravisteli puita, ikään kuin irrottaakseen viimeisiä lehtiä, jotka epätoivoisesti yrittivät pitää kiinni oksista. Talvi teki tuloaan ja ilma oli kylmentynyt. Maa oli jäätynyt, mutta lumi ei ollut vielä peittänyt sitä. Yön hiljaisuuden rikkoi ainoastaan kaupungista kantautuva hälinä, joka ei tauonnut yölläkään.
Kaupungissa asui noin neljäkymmentäviisituhatta ihmistä. Siellä ei ollut niin pimeää, kuin metsän kätköissä; sadat katulamput loistivat yöaikaan ja autot huristivat ajovalot loistaen tummia teitä pitkin. Valosta ja melusta huolimatta lähes jokainen kaupungin asukas sai nukuttua hyvin; he kun olivat tottuneet meluun, täysi hiljaisuus olisi tuntunut luonnottomalta.
Kaupungin laitamilla, metsän lähellä sijaitsevat talot olivat hiljaisia ja ikkunat pimeitä, sillä siellä nukuttiin. Välillä jokunen valo syttyi ja sammui sitten taas hetken päästä, jatkaen sen jälkeen hiljaista untansa. Tuuli puhalsi talojen seiniä vasten ja aiheutti epämiellyttäviä narahduksia, muttei mitään sen pahempaa. Se kiersi takaisin metsään ja tarttui koivussa roikkuviin, ruskeisiin lehdenriekaleisiin. Ne irtoilivat vuorotellen, ratsastivat tuulessa ja lähestyivät valkoista rivitaloa, jossa oli tummanpunainen, yhtenäinen tiiliaita, valkoisista laudoista rakennetut seinät ja haalistunut, punainen, lattea katto. Lehdet syöksyivät tuulen mukana kohti tiiliaitaa ja osuivat sen jälkeen aidalla istuvan vaaleanruskean kollikissan kasvoille.
Kissalla oli kasvoillaan aurinkolasien tapaiset, sangattomat, tummanvihreät lasit, jotka peittivät noin puolet kollin kasvoista. Koivunlehdet olivat tietenkin liimautuneet laseihin ja nyt kissa yritti huitoa niitä pois tassuillaan. Liikkeen vaikutuksesta kissan olalla ollut tummanvihreä, vaaleanvihreillä raidoilla koristeltu laukku putosi maahan noin kahden metrin korkuiselta muurilta ja kolahti ikävästi. Kissa säpsähti, huitoi lehdet naamaltaan ja mutisi jotain itsekseen. Nyt, kun lehdet olivat poissa, paljastuivat erittäin huomiota herättävät silmät, jotka tuijottivat ärtyneinä vihreiden lasien alta. Silmät olivat vaaleanvihreät, eikä niissä ollut pupillia.
Kolli loikkasi aidalta ja käveli ripeästi laukkunsa luo, avasi sen ja huokasi helpotuksesta. Hän nosti tassuunsa kiiltävän esineen, jonka musta pinta heijasti kaupungin lamppujen kajoa, mutta syttyi sitten ja alkoi loistaa omaa kylmää valoaan. Kollin tassussa oli suurikokoinen kosketusnäyttökännykkä, joka näytti aidolta ja arvokkaalta esineeltä.
”Onneksi tämä ei mennyt rikki”, tuhahti kolli ja työnsi sitten puhelimen takaisin kassiin, jonka jälkeen otti sieltä pienen muistivihon.
Kolli selasi vihon nopeasti läpi ja laittoi sen sitten takaisin laukkuun. Tämä venytti vielä laukun suuaukkoa ja tarkisti, että kaikki esineet olivat ehjiä. Laukussa oli vihkon ja puhelimen lisäksi USB-kaapeleita, kynä, lyijypurkkeja, muistitikkuja, puhelimen latureita ja muutama adapteri. Kolli käänteli tassullaan esineitä ja tarkasti, että ne olivat säilyneet ehjänä pudotuksessa.
Kun kissa oli varmistanut, että mikään ei ollut särkynyt, tämä nosti laukun takaisin olalleen ja käveli muurin juurelle. Sitten tämä ponkaisi muurille ja loikkasi sieltä jälleen kerran alas, tällä kertaa muurin toiselle puolelle. Tämä käveli jäisen ruohikon halki, lasisen liukuoven eteen ja työnsi sitä varovasti käpälällään. Oven liukuessa sivuun, se hankasi vähän toista osaa ovesta, jonka seurauksena kuului särisevää ja kolisevaa ääntä, kuitenkin vain varsin hiljaisena.
Sisälle päästyään kissa asteli suoraan seinän luokse. Se oli sileä, ruskeista puisista laudoista rakennettu ja kiiltävä väliseinä, jonka paksuus oli noin kolmekymmentä senttimetriä. Yhden laudan päällä oli nappi ja sen alla neliön muotoinen, heiluva luukku ja luukun alla, lattialla punainen, muovinen kissanruokakuppi. Kun kolli painoi napista, kuului piippaava ääni. Sen jälkeen luukku kääntyi, siihen tuli erilaisien kissanruokapakkauksien kuvia ja kuvien alareunassa oli numerot. Kolli painoi uudestaan napista, tällä kertaa nopeasti ja yhteensä kolme kertaa. Hetken päästä luukusta alkoi putoilla kissanruokapaloja, jotka täyttivät ruokakupin luukun alapuolella. Kupin täytyttyä luukku sulkeutui ja kääntyi, kätkien jälleen kuvat sisäpuolelle. Kolli kumartui syömään ja söi varsin ahneesti ja nopeasti, aivan kuin olisi ollut kauankin syömättä.
Syötyään tämä painoi vielä kerran napista, nyt hitaasti ja piti sitä pohjassa, kunnes lattia kupin ympärillä ja alla painui alas irrallisen palan tavoin. Kissa kääntyi ja käveli pois, kulki toiseen huoneeseen ja sen nurkassa sijaitsevan korin luo. Kori oli vuorattu vilteillä ja peitoilla ja kolli astui siihen. Sitten tämä teki unirituaaliinsa kuuluvan kierroksen ja asettui kerälle nukkumaan. Mutta lähes heti, kun kolli oli nukahtanut, kimeä, kirkas ääni rikkoi hiljaisuuden.
”Herää, Cracked Flower! Meillä on vieras!” Huuto kaikui huoneessa ja Cracked Floweriksi kutsuttu kolli avasi silmänsä.
”Kuka? Vieras? Keskellä yötäkö?” tämä kysyi väsyneenä ja nousi jäykästi seisomaan. ”Mitä sinä siinä väität, Adukainen?”
”Sanoin jo, että meillä on vieras ja sinun pitää herätä. Veljesi on jo hereillä”, sanoi Cracked Floweria hiukan tummemmanruskea naaras, jonka turkki oli yltympäri valkeiden pilkkujen peitossa. Naaraalla oli molemmissa korvissaan kaksi pientä, mustaa korvarengasta, kaulassaan koru, jossa oli pieni, hopeinen, kuusisakarainen tähti. Tällä oli meripihkan väriset silmät, jotka tuijottivat suoraan Cracked Floweriin ja kun väsynyt kolli nousi ylös, hänestä tuntui siltä, että koko juttu vieraasta oli vain keksitty hänen kiusakseen.
”Kuka muka tulee vieraisille keskellä yötä?” hän marisi.
”Valita hiljempaa, ettei Mary herää”, Adukainen kuiskasi.
Mary oli Adukaisen, Cracked Flowerin ja tämän veljen Darkened Flowerin omistaja. Tämä oli 27 vuotta ja asui yksin kissojensa kanssa. Cracked Flowerin mielestä tämä oli ihan mukava ihminen, mutta kollilla ei sen erityisempää suhdetta häneen ollut. Mary oli ammatiltaan kirjailija ja istui suurimman osan ajastaan koneella kirjoittamassa. Tälle jäi kuitenkin aikaa hoitaa Adukaista, Darkened Floweria ja Cracked Floweria, mutta eivät nämä oikein mitään sen kummempaa yhdessä tehneet.
Ei liioin Adukainenkaan ollut kiinnostavaa seuraa pojalleen Cracked Flowerille. Tämä oli töissä Taistis Anti-Virus- yhtiössä ja vietti Maryn lailla suurimman osan ajastaan koneella pelaten, koodaten, kirjoittaen tarinoita tai työskennellen. Hänellä oli erikoisvalmistettu näppäimistö, jota kissakin osasi käyttää, ja koska Adukainen oli niin älykäs(varmaan maailman älykkäin kissa), tietokoneen käyttö onnistui vaivattomasti. Adukainen ei pitänyt Cracked Flowerin taipumuksesta haittaohjelmien koodaamiseen – olihan ruskea naaras kuitenkin töissä virussuojausyhtiössä ja vihasi kaikkia koneelle tulevia ongelmia. Silloin, kun naaras ei ollut koneella, nukkunut tai katsonut animea telkkaristaan, tämä joko oli ystävänsä Taavikaisen luona tai paranteli Taistis Anti-ötökkää, joka oli laatikon muotoinen ja tuhosi jokaisen ötökän, minkä tunnistaa saattoi. Taistis Anti-ötökkä oli Adukaisen itse suunnittelema. Hän oli antanut sen ötökkäpelkoiselle ystävälleen, Taavikaiselle.
Tämän vuoksi Cracked Flower tylsistyi joka päivä huoneessaan. Hän pelasi paljon, mutta tappoi aikaa myös muilla keinoilla. Aiemmin mainitun haittaohjelmien koodaamisen kolli oli toistaiseksi lopettanut aiheutettuaan ensin koko kaupungin laajuisen sähkökatkon murtautumalla sähköverkkoon. Kollia ei onneksi saatu kiinni tästä tihutyöstä, mutta kollin emo, Adukainen oli kyllä arvannut, kuka oli asian takana – ja rangaissut kyseistä henkilöä ankarasti. Sähkökatko oli kestänyt kahdeksantoista päivää, jonka aikana Cracked Flower oli tutustunut paremmin veljeensä Darkened Floweriin ja alkanut pitää tästä. Aiemmin kolli nimittäin oli erittäin epäsosiaalinen ja vihasi kaikkia perheenjäseniään. Tätä nykyä Cracked Flower oli alkanut käyttäytyä kunnollisemmin ja myös tapailla muita kissoja. Tämä oli hionut välejään isäänsä Tainted Floweriin, jonka nimen pääte ”Flower” oli sittemmin päätynyt kollin poikien nimiin. Cracked Flowerin nimi, joka joidenkin kääntäjien mukaan merkitsi ”Krakattu kukka”, ja toisten taas ”Murtunut kukka”, oli alun perin Tainted Flowerin idea, joka kuvasi kollin näkökentän ”murtunutta” kuvaa, jonka vuoksi tämä taas joutui pitämään lasejaan.
Cracked Flower kärsi skotoomasta, eli pälvisokeudesta, joka aiheutti mustia kohtia näkökentässä. Adukainen oli teettänyt lasit, jotka auttoivat kollia näkemään paremmin ja poistivat mustat läikät näkökentästä. Kukaan, ei edes kolli itse tiennyt, miten emokissa oli ne lasit tehnyt ja mistä ne olivat tehty, mutta ne vaikuttivat olevan jotain erittäin kovan muovin tai särkymättömän lasin tapaista ainetta. Kollilla oli myös kahdet vaihtolasit, jotta tämä voisi laittaa ne, jos ensimmäiset lasit sattuisivat särkymään. Vaihtolasien teettäminen oli alun perin ollut kollin veljen idea, joka oli perinyt emonsa älykkyyden, aivan kuten Cracked Flowerkin.
Cracked Flowerin veli Darkened Flower oli erittäin dramaattinen, ja liioitteli usein pikku asioita niin, että ne vaikuttivat maailman tärkeimmiltä ja isoimmilta jutuilta. Kolli oli addiktoitunut hedelmäkarkkeihin, mutta söi myös oikeita hedelmiä, mikä oli Adukaisen mielestä erittäin kummallista. Tämä söi aina kasvispainotteisesti, vaikka saalistikin joskus hyvin harvoin ja vielä harvemmin söi saaliinsa. Darkened Flower ei kuitenkaan ollut laiha, vaikkei syönytkään niin paljon lihaa, kuin veljensä – oikeastaan tämä painoi enemmän, kuin Cracked Flower. Darkened Flower söi nimittäin niin paljon hedelmiä, ettei siinä oikein auttanut laihtua. Ei tämä kuitenkaan lihavakaan ollut, vaan aivan normaalin kissan painoinen.
Darkened Flowerin tummentunutta kukkaa tarkoittava nimi tuli hänen mustasta turkistaan, ja loppuosa tietenkin Tainted Flowerin nimestä. Myöhemmin Adukainen olisi tahtonut vaihtaa nimen kollin aurinkoisen luonteen vuoksi, mutta Darkened Flower piti nimestään ja se oli sitten sillä hyvä. Kollin turkki oli siis aivan pikimusta, jonka takia Adukainen ja Tainted Flower epäilivät ensin, että kollin väritys johtui melanismista. Myohemmin kuitenkin kävi ilmi, että näin ei ollut, vaan että kollin luonnollinen väri oli pikimusta, sillä tälle oli kasvanut vaaleat viikset ja kynnet. Darkened Flowerilla oli mantelin muotoiset, tummansiniset silmät, jotka usein tuikkivat. Kollin häntä oli pitkä ja kaareva ja pörröinen, ja tämä oli ihmisten mielestä suloinen.
”Nyt kerrot minulle, kuka ihmeessä tulee vieraisille keskiyöllä?” Cracked Flower kysyi äreänä. Adukainen asteli tyynesti kollin luo ja Darkened Flower tepsutti tämän perässä.
”Hän on vanha ystäväni, Che Deleo”, naukaisi Adukainen ja katsahti sitten takanaan seisovaan Darkened Floweriin.
”Kutsu hänet peremmälle”, naaras kuiskasi sitten Darkened Flowerille ja musta kolli lähti kävelemään näiden ovelle päin, jonnekin Adukaisen selän ja väliseinän taakse. Sitten siellä sijaitsevasta eteisestä alkoi kuulua hiljaista puhetta, jonka seasta erottui viileä, kohtelias ääni ja sitten Darkened Flowerin jännittynyttä puhetta.
”Che Deleo”, Cracked Flower toisti ja mietti kuumeisesti, missä oli kuullut sen nimen. Ennen kuin kolli ehti hoksata sitä, Darkened Flower saapui eteisestä mustiin puettu muukalainen vieressään.
Che Deleoksi kutsutulla kollilla oli yllään musta huppari ja huppu oli tämän päässä. Vaate näytti hieman liian isolta kollille, vaikkei laahannutkaan maata – se oli selvästi kokoa 140 suurempi, ja vaikka kolli olikin suurikokoinen, hihoja oli kääritty vähän, niin, että ne ylettivät kollin nilkkoihin ja paljastivat ruskeat tassut. Huppari peitti myös kollin lonkat, mutta häntä ja takajalat jäivät näkyviin. Nämäkin olivat ruskeat, samoin, kuin kollin kasvoista näkyvä ohut kaistale ja kirkkaan vihreät, mutta kylmäkatseiset silmät. Chen kuonon edessä oli musta maski, joka peitti tämän suun ja posket kokonaan. Tämän huomatessaan Cracked Flower ihmetteli, miten kollin viikset pystyivät toimimaan maskin sisällä ja tuli sitten siihen tulokseen, että tämä ei voinut käyttää viiksiään lainkaan.
”Hei, Adukainen”, kolli naukui yksitoikkoisella, viileällä äänellä.
”Olet kasvanut aika isoksi”, Adukainen sanoi. Tämän ääni oli energinen, niin kuin yleensäkin, mutta Cracked Flower erotti sanojen taustalla huolestuneen värinän. Olikohan tuo kissa todella se Che, johon hänen emonsa oli nuorempana tutustunut?
”Miten Kiba jakselee?” Adukainen kysyi vaikuttaen yhä huolestuneelta. Cracked Flower oli ihmeissään siitä, kuinka hyvin hänen emonsa osasi kätkeä oikean äänensävynsä ärsyttävän pirteyden taakse.
”Ihan hyvin”, Che naukui, mutta hänen silmänsä kertoivat muuta. Cracked Flower arveli, että tämä valehteli, mutta eihän noista ilmeettömistä voi koskaan tietää.
Hetken keskustelun jälkeen Adukainen johdatti muukalaisen keittiöön ja tarjosi tälle ruokaa ruoka-automaatista. Cracked Flower paloi halusta selvittää, miksi kollilla oli maski, joten hän pettyi pahanpäiväisesti, kun Che sanoi, ettei syökään. Masentuneena Cracked Flower päätti painua takaisin nukkumaan. Adukainen sanoi, että tämä voi, kunhan katsoo ensin, että vieras löytää mukavan yösijan. Che tuli nukkumaan Cracked Flowerin huoneeseen ja kolli oli erittäin ärsyyntynyt siitä, että Adukainen oli antanut mustapaitaisen kissan pesiytyä hänen tietokonepöytänsä alle. Tästä huolimatta kolli nukahti äkkiä, eikä herännyt keskellä yötä, vaikka vieras tuhisikin todella äänekkäästi.

//Yritän nyt alottaa jatkotarinan, enkä tiiä yhtään, mitä tästä vielä tulee mutta tässä on nyt ensimmäinen luku :D

Nimi: Akama

11.11.2017 12:08
Rakkauden tähden

VUOSI 2016 - LONTOO
"Sarah Jones, vakooja, ryhmä Hope, koodinimi Satakieli, sinut on hyllytetty vuoden 2015 ammuskelu- ja pommitapauksen johdosta. Uhmasit suoraan päämiehesi käskyä, tapoit siviilin, ryhmäsi lähes kaikki jäsenet kuolivat sinun virheesi takia, tehtävä epäonnistui, loukkaannuit vakavasti ja olet työ kyvytön", sanoi viiksekäs mies pöydän takaa. Viimeinen lause jäi pyörimään Sarahin päähän. "Olet työ kyvytön", ei varmasti ollut! Ei hän voinut olla! Ei! Ei! Ei!
"En voi olla työ kyvytön, mä olen täysin kunnossa!" Sarah esitti vastalauseen ja nousi seisomaan lyöden nyrkkinsä pöytään.
"Et ole kunnossa, niin sanovat terveystietosi, psykologiset tietosi sekä kuntosi", mies vastasi ja Sarah istui takaisin penkille murheen murtamana. Hän katsoi vain nyrkissä olevaa kättään, jonka hän niin halusi vain lyödä tuon miehen naamaan. "Sarah, sinun täytyy nyt mennä vaikka lomalle, rentoudu, olet nyt vapaalla. Sinun ei tarvitse seistä luotisateessa tai kytätä venäläisten tekemisiä", mies jatkoi, "Näin on parempi, Sarah, tiedät sen itsekkin, luovuta aseesi ja muut välineesi", tämä lopetti. Sarah otti vyöltään aseensa ja katsoi sitä. Hänen rakas pistoolinsa, se oli ollut hänellä alusta asti mukana. "Sarah, laita ase pöydälle", mies kehotti ja nainen laittoi sen hitaasti aseen pöydälle haikein mielin. Kuin hän olisi myynyt sielunsa saatanalle, niin rakas tuo ruusukuviolla kuvioitu ase oli hänelle. Vaikka ase se olikin.

VUOSI 2017 - LONTOO
Sarah säpsähti hereille ja katseli ympärilleen sängyltään. Ensin nurkiin, sitten oveen ja tämän jälkeen läheiseen lääkepurkkiin, jossa oli lääkkeitä, jota hänelle oli määrätty, jotta hän voisi nukkua. Lääke auttoi nukahtamiseen, muttei painajaisiin. Se oli se ongelma. Trauma oli muka liian paha.
Nainen katsoi päänsä vieressä olevaa vaaleaa kättä, jossa oli pitkä arpi. Tikkien jäljet näkyivät yhä. Hänen rakas kirurginsa oli ollut tosi huolimaton. Jätti tikit huolimattomasti. Hän tunnusteli kaulaansa. Sielläkin oli kohollaan oleva arpi veitsen iskusta. Sarah siirsi kullan ruskeita hiuksiaan sivuun ja tunnusteli arpea, joka jatkui niskaan. Arvet eivät loppuneet siihen. Niitä oli ympäri kehoa ja niitä oli myös Sarahin mielessä.
***
"Oletko tässä 2 vuoden aina miettinyt miksi oikein uhmasit esimiehesi käskyä, Sarah?" psykoterapeutti kysyi. Hänellä oli mustat hiukset sekä tumma iho, sekä silmälasit. Nainen katsoi paperiaan.
"Olen kertonut sen sulle", Sarah vastasi, "Tiedät kyllä mitä vastaan", tämä jatkoi.
"Vastasit silloin tapahtuman jälkeen. Haluan kuulla mietteitäsi tästä ajasta", nainen nosti katseensa paperistana. Sarah tiesi täysin mitä siellä luki.
"Ajattelin, että jos saisin miehen kiinni, veisin hänet päämiehelleni voisimme kiristää pääkohteen esiin. Olihan kohteeni hänen rakas poikansa", nainen vastasi ja katsoi ulos Lontoon kadulle, joka vilisi autoja ja punaisia kaksikerroksisia busseja. "Sitten räjähti, bum, juoksin takaisin loukkaantumisesta huolimatta ja jäin luotisateeseen ja mut otettiin vangiksi", Sarah kertoi ja koski sormellaan huurteista ikkunaa.
"Jos olisit jäänyt paikallesi yksikkösi jäsenet eivät olisi kuolleet, eikä siviiliuhreja olisi tullut", psykoterapeutti sanoi. Se sai Sarahin raivon valtaan.
"ENTÄ SITTEN VAIKKA JÄTINKIN TARKKAAMPUJAN PAIKKANI?! OLISIN VOINUT TEHDÄ KERRANKIN JOTAIN HYÖDYLLISTÄ!" Sarah nousi seisomaan penkiltä ja huusi terapeutille.
"Sarah, rauhoitu", Sarah istui taas tuolille närkästyneenä. "Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi. Halusit vain auttaa, mutta silti uhmasit esimiehesi käskyä. Haluan tietää onko siihen perimmäinenkin syy", nainen nosti silmälasejaan, "Tiedän, että valehtelit", nainen katsoi Sarahia syvälle sielunpeileihin. Se sai Sarahin järkytyksen valtaan.
"Mitä muka sitten tapahtui?" Sarah murahti, "Mitä muka valehtelin?" nainen vielä lisäsi. Hän tiesi jääneensä juuri kiinni valehtelusta. Ja pian koko MI6 tiesi siitä ja piti häntä petturina, joka hyppäsi venäläisten kelkkaan.
"Sillä hetkellä kun karkasit paikaltasi eräs ryhmän jäsenesi näki mitä teit", psykoterapeutti etsi papereistaan jotain ja pian nosti sieltä kuvan. "Sarah Jones, onko totta, että sinulla oli suhde venäläiseen Victor Ivanoviin?", psykoterapeutti näytti kuvan ja samalla kysyi. Sarah otti kuvan nopeasti käteensä ja katsoi sitä kauhuissaan.
"Ke-keneltä sait tämän?", Sarah änkytti kauhuissaan. Kuvassa oli otettu sinä päivänä kun pommiräjähti vuonna 2015, ennen kun pommiräjähti. Hän oli juossut miehen perään ja anellut, että hän olisi ottanut hänet mukaansa. Hän oli kyllästynyt siihen, että mies, Victor Ivanov oli koko ajan hänen vihollisensa. Hehän rakastivat toisiaan. Mutta rakkautta ei sallittu venäläisen agentin kanssa MI6:ssa, eikä myönkään venäjällä. Olivathan he kuitenkin heidän yksi vihollisistaan kautta aikojen. Kuvassa kaksikko suutelee.
"MI6 on Britannian vakoojajärjestö Sarah", psykoterapeutti sanoi, "Miksi valehtelit minulle 2 vuotta, Sarah? Miksi toimitit jopa Britannian tietoja Venäjälle?" nainen näytti hyvin vihaiselta, syystäkin.
"Mitä ihminen ei tekisi rakkauden tähden?" Sarah vastasi tyynesti.

VUOSI 2017 - MOSKOVA
"Sarah, ammu hänet, silloin näytät olevasi uskollinen -ja valmis taas töihin", miesagentti hänen vieressään sanoi. Hänen edessään oli hänen rakkautensa Victor. Se Victor, jonka hän oli tavannut Venäjällä ollessaan tehtävällä, ja monilla muilla tehtävillä. Vaikka he olivat vihollisia he tunsivat toisiaan kohtaan suurta kiintymystä, joka johti jopa suhteeseen. Sarah ampui kolme luotia. Vain kolme ja Victor makasi maassa veressä. Hän ei kuitenkaan ampunut päähän, kuten saattoi odottaa, vaan rintaan.
"Venäläisiä!", kuului huuto metroaseman toiselta puolelta. "Mennään!" Kun muut juoksivat pois Sarah jäi paikoilleen ja katsoi Victoria kyyneleet silmissään.
"Anteeksi", tämä kuiskasi ja lähti sitten juoksuun. Sen jälkeen hän ei nähnyt enää ikinä Victoria. Sarah ajatteli hänen kuolleen, loukkaantuneen liian vakavasti taikka jättäneen työnsä. Hän ei päästänyt kuitenkaan irti Victorista, joten hän jätti työnsä heti seuraavan vuoden alussa ja lähti Venäjälle etsimään tuota rakastamaansa miestä.
Hän löysikin Victorin. Elossa. Hän oli jättänyt työnsä ja siirtynyt normaaliin elämään. He menivät kihloihin, muuttivat Lontooseen ja perustivat perheen. Mutta agentin hommat yhä kalvasivat heitä ja heitä tarkkailtiin. Eikä aikaakaan kun Amerikka kutsui ja heidät molemmat liitettiin FBI:n riveihin.

Valitettavasti kuitenkin Sarah ja Victor kuolivat. He kuolivat pommi iskussa, jonka terroristit olivat järjestäneet. Mutta he kuolivat yhdessä, ilman suurempia kärsimyksiä. Sarahin ja Victorin lapset vietiin Lontooseen, jossa heistä koulutettiin lapsesta pitäen agentteja.

Mitä sitä voisit tehdä rakkauden tähden?

Nimi: Hisoka

06.11.2017 21:44
Killer

Joku seisoi varjoissa, tunnustellen naarmuisia ja kuivia käsiään. Tuo kyseinen, mystinen henkilö otti tukea läheisestä puusta ja tuntui kiinnittävän huomionsa ainoastaan käsiinsä, katsellen ja kosketellen molempia niitä. Jokin ei tuntunut oikealta.
Yllättäen hän kuitenkin nosti katseensa ja tuijotti eteenpäin.

Siellä, kauempana, oli toinen henkilö. Ruskeahiuksinen poika, joka piteli käsissään tukevaa keppiä, ja huohotti kuin olisi juossut henkensä edestä pakoon. Varjoissa olevan katse keskittyi pojan silmiin, jotka pälyilivät ympäriinsä, jotakin etsien. Poika vaikutti olevan suurien pelonsekaisten tunteiden vallassa. Kun katsoi tarkemmin, oli aivan kuin hän olisi jahdannut sitä jotakin, mitä tuo yritti katseellaan epätoivoisesti tavoittaa.

Ah, nyt nuorukainen varjoissa muisti.

Hän oli se ‘jokin’, mitä poika yritti tunnekuohun vallassa etsiä.

Nuorukainen katosi syvemmälle varjoihin, piilottaen olemuksensa täydellisesti muulta maailmalta. Kun hän katsoi uudemman kerran käsiinsä, hän vihdoin huomasi niiden olevan tahmeat tummanpunaisesta hurmeesta.

Nimi: Pikkukettu

01.11.2017 18:53
Kulkurin matka

Eräänä iltana vanha mies koiransa kanssa olivat ohikulkumatkalla yhden vanhan pikkukylän poikki. Asukkaita oli puolisentoista tuhatta. Ohikulkija oli yksinasuva kulkuri, joka vaeltelee kylistä toisiin sekarotuinen koira seuranaan. Kylässä vaikutti olevan hyvin levoton meininki, kuin villissä lännessä konsanaan. Mies ja koira saapuivat pääkadun alkuun, jonka poikki heidän oli tarkoitus kulkea. Pian heidän ohitseen juoksi mies, jolla oli musta laukku käsissään ja hänen perässään tuli huutava nainen, joka käski juoksijaa pysähtymään, sekä palauttamaan laukkunsa. Pian nuo kaksi katosivat miehen näköpiiristä ja hän, sekä uskollinen koiransa jatkoivat matkaansa rauhallisesti eteenpäin. Kohta he havaitsivat oikealla ojan toisella puolella olevan vajan luona pari pikkupoikaa, jotka olivat selkeästi ilkeyksiä tekemässä. Ilmaan tulvahti vahva bensiinin tuoksu ja hetken kuluttua vaja leimahti tuleen. Joku pariskunta kuului soittavan hätäkeskukseen: ''Hei, täällä olisi jälleen yksi ilkiteko...'', muuta puheesta ei enää kuulunut.

Vanha pari, mies ja koira, jatkoivat matkaansa tuossa pienessä levottomassa kylässä. Ilta oli synkkä ja katuvalot loistivat himmeinä pääkadun yllä. Taloissa oli verhot ikkunan edessä, vain harvoin saattoi huomata jonkun verhon heilahtavan merkiksi siitä, että joku katsoi ikkunasta ulos, mutta nopeasti sekin verho muuttui liikkumattomaksi. Jossain taustalla kuului hälytysajoneuvojen pillien ulinaa, välillä iso määrä poliisiautoja kulki miehen ja koiran ohitse siniset valot välkkyen. Yhtäkkiä heidän vasemmalla puolellaan kuului askelia, kun joku hiippaili talojen nurkilla. Valopylvään alla tuon hiippailijan kasvoiltaan pystyi huomaamaan pelle naamion. Se päässään hän hiippaili yhden talon ikkunan alle ja koputti lasiin terävästi. Verho ei kuitenkaan liikahtanut lasin edestä mihinkään, ja hiippailija siirtyi seuraavan uhrinsa pariin.

Mies ja koira pääsivät ihan kylän reunamille. Siellä he havaitsivat jonkun lyövän toista, tappelun huudot kaikuivat ilmassa. Pian äänet kuitenkin muuttuivat juoksuaskeliksi, kun poliisit pääsivät taappelijoiden jäljille. Toisella suunnalla taas näkyi himmeän lampun valossa pari hämäräveikkoa, ja rahaa liikkui heidän välillään. Pian toinen nosti hupun päähänsä ja lähti matkoihinsa, toinen jäi vielä odottelemaan. Kylästä poistuttuaan mies tokaisi koiralleen: ''Jaa-a, tällaista ei joka päivä näekään''.

//Tämä tosiaan oli siihen yhteen tehtävään tehty :)

Nimi: Akama
Kotisivut: http://kohtalonkynnet.suntuubi.com/

18.09.2017 21:17
Kuolema

Ennen en ollut ajatellut miltä kuolema tuntuu. En ollut ajatellut milloin se tulee. Oliko se kenties tuskallinen vai nukuinko rauhassa pois kivuitta tästä maailmasta. Kuolinko kenties onnettomuudessa vaiko olinko kenties murhan uhri. Mutta, nyt tiesin miltä se tuntui. Tunsin kuinka kylmyys valtasi kehoni aina luun ytimiin asti, kuinka kehostani lähti joka sekuntti aina lisää verta ja sieluni hiipui kehostani. Ei hetkeäkään kun näin viimeisen silmäykseni tästä maailmasta, vierellä makaavan myös kuolleen rakkaani kasvot, kunnes pimeys laskeutui ylleni ja nielaisi minut sisäänsä. Sillä hetkellä hengitykseni loppui, sillä hetkellä elämä hiipui sisältäni. Olin kuollut. Elämä oli hiipunut minusta ja olin matkalla ikuiseen elämään, paikkaan, jossa ei ollut kipua, ei tuskaa ja mitä parasta sain vihdoin mielenrauhan. Minun ei enää tarvinnut pelätä, minun ei tarvinnut enää esittää, saatoin olla oma itseni. Ehkä ensi elämässä kaikki menisi paremmin. Ehkä silloin pääsisin lentämään pois pesästä, perustaisin ehkä perheen ja eläisin pitkään. Mutta se oli seuraavan elämän murhe. Nyt oli nyt, eikä kohta. Nyt oli aika kuoleman, joka koitti ennen pitkää kaikille. Se oli selvä.

Mutta nyt oli viikatemiehen aika antaa viimeinen isku viikatteellaan, suoraan sydämeen, niin, ettei se enää pumpannut verta rinnassani, vaan pysähtyi. Sitten näinkin jo tuonelan mustan virran ja sen toisella puolella kaikki ne rakkaat, jotka olin menettänyt lyhyen elämäni aikana. Laiturilla odotti lautturi, joka veisi minut tuonelan virran yli veneellään. Säpsähdän nopeasti, joku ottaa minua kädestä. Se on rakkaani, joka kuoli kanssani samaan aikaan, samaan paikkaan. Olimme nyt ikuisesti yhdessä -aina ja ikuisesti. Hymyilemme toisillemme ja jatkamme matkaa käsi kädessä. Emme puhu, emme kuiskaa, emme sano mitään. Kuuntelemme vain tuonelan koskien pauhua ja astumme askel askeleelta lähemmäs lautturia. Astun veneeseen ja istun rakkaani viereen penkille. Hetken ajattelin, että haluan vielä kääntyä takaisin ja herätä eloon, mutta olin jo matkalla tuonelan joen toiselle puolelle. Paluuta ei ollut. Katsoin rakastani syvälle silmiin ja hän hymyili, se sai minunkin kasvoilleni aikaan hymyn.

Nyt olimme vapaat kaikesta kärsimyksestä, siitä tuskasta, jonka elämä meille aiheutti. Olimme nyt ikuisesti yhdessä, eikä kuolemakaan meitä enää voinut erottaa.

Nimi: Varjo

15.09.2017 15:41
Inspiraationpuute

Istun pöydän ääreen ja avaan tietokoneen, jonka kansi ei juuri eilisen jälkeen ole päässyt pölyttymään. Se hurahtaa rauhoittavasti, ja hymyilen tutulle äänelle. Siitä on viime päivinä tullut jo minulle rutiini, enemmän kuin pelkkää ajanvietettä. Kun tulen koulusta, syön, teen läksyt. Sitten kaivan esiin vanhan mustan läppärin ja annan sormieni takoa näytölle syvimpiä ajatuksiani, joita voin vain julkaista netissä nimettömänä ja välttää katsomasta kommentteja. Yleensä ne ovat niin teennäisiä, että minua oksettaa, ja aamupalaksi syömäni omenakeko nousee takaisin kurkkuun. Hoen kuitenkin itselleni, että pakkohan siellä on kuitenkin olla joku, joka pystyy vielä käyttää saastaista pikku pääkoppaansa ajatteluun. En tiedä, ehkä se on ihan turhaa haaveilla niin, tai kuvitella, tai uskoa – sama se minulle. Kunhan joku ymmärtäisi, että ruusuilla tanssiessa piikit pistelevät inhottavasti jalkapohjia, ja paksuilla pohjallisilla kävellessä maa tallautuu kuopalle. Silloin jäljelle jää vain kasa kuolleita ruusun terälehtiä.
Työnnän ruman pienen muistitikun koneeseen ja odotan tuttua plimpautusta, joka kertoo aineiston olevan nyt valmis katsottavaksi. Klikkaan pientä kansion kuvaa näytön alareunassa ja odotan tiedostojen aukeamista. Kun ne latautuvat näytölle, hymyilen. Avaan Wordin, jonka yläreunassa tuttu otsikko, yksinkertainen ”Prologi” odottaa minua. Rullatessani sivua alaspäin löydän kohdan, johon olen viimeksi jäänyt, tuhannenseitsemänsadanviidenkymmenen sanan kohdalle. Pääni pursuaa ideoita, jotka haluan vain kirjoittaa paperille, päästä eteenpäin tarinassa jonka lopun haluan tietää.
Painan tietokoneen näppäintä, jonka mustalla pinnalla valkoinen M-kirjain näyttää hohtavalta ja kutsuvalta. Hetken aika teksti soljuu paperille tasaisena, sujuvana virtana. Kirjoitan lauseen, toisen, kolmannen, kokonaisen kappaleen. Sitten pysähdyn miettimään. Mitä seuraavaksi? Mitä nyt tulee tapahtumaan? Tuntuu kuin lähde alkaisisi hiljalleen kuivua. Se, missä ennen oli katkeamaton pulppuileva virta, kuivuu pieneksi puroksi. Sanat valuvat minusta pois, ja haluan sen vain loppuvan. Mutta se ei lopu. Yksi kerrallaan ajatukseni jättävät minut, lipuvat ajasta ikuisuuteen. Niiden mukana kaikki kauniit sanani, joita olen vaalinut ja hellinyt, katoavat. Ensin hiljalleen, sitten koko ajan kiihtyen. Pian olen aivan tyhjä.
Käteni puristavat vesilasia, joka on ainoa kiinteä piste näkökentässäni. Sitten sekin kallistuu kädestäni ja putoaa sirpaleiksi lattialle. Kiljaisen, säpsähdän ääntäni. Mitä minulle tapahtuu?
Tassuttelen lasinpalojen yli ja ne tunkeutuvat jalkapohjiini, aivan kuin ruusujen piikit. Ne jättävät jälkensä, mutta paranevat kyllä. Aamulla kaikki on taas hyvin, uskottelen itselleni.
Nousen tikkaat sänkyyni ja pujottaudun peiton alle. Paksu lämpö sulkee minut sisäänsä, ja nukahdan nopeasti. En näe unia, miksi näksisinkään – tai miten?

Aamulla herään ja avaan ensi töikseni läppärin kannen. Tällä kertaa en jää nautiskelemaan koneen hurinasta tai edes heleästä plimpautuksesta, joka kuuluu muistitikusta. Avaan Wordin ja kelaan tekstin loppuun. Katson tietokoneen näppäimiä. Katson tietokoneen näyttöä. Katson kirjoittamaani tekstiä.
Päähäni ei muodostu yhtäkään ajatusta.

Kun äiti tulee katsomaan, mikä on vialla, käännään kyynelten raidoittamat kasvoni muistitikun suuntaan. Repäisen sen tiedostoja tallentamatta irti koneesta ja kiljaisen. Ennen kuin kukaan ehtii estää, juoksen parvekkeelle ja heitän muistitikun maahan. Se putoaa hiekan sekaan ja hautautuu maahan.
Hetken kuluttua näen, kuinka isä kävelee pihalle ja noukkii maasta auringossa hohtavan muistitikkuni. Huitaisen syrjään käden, joka tarjoaa apua.

En kestä enää mitään, jaksan vain huutaa. Huudan tuskaiset keuhkoni tyhjiksi, ja kun vedän happea, käytän sen uuteen huutoon.
Huudan.

//Tässä oli nyt tällainen pieni tekstinpätkä. :D
Todennäköisesti kappalejakoni häipyvät lähettäessä kokonaan, niin kuin aina Wordista Suntuubiin tekstejä siirtäessäni, joten pahoittelen tekstin mahdollista sekavuutta. ^-^

Nimi: Akama

11.09.2017 20:25
Palava katse, jota tyttö ei kyennyt unohtamaan

Muistan sen päivän. Se oli kaunis talvipäivä. Aurinko paistoi ja oli mukavan viileää. Ei ollut normaali päivä, sen tiesin jo heti herättyäni ja kouluun kävellessäni. Kuinka aamulla tuuli heilutti kauniisti ruskean hiukan kupariin päin kääntyviä hiuksiani ja pakkanen punersi poskeni. Ja kuinka sinisen harmaat silmäni olivat täynnä iloa. Se aamu tuntui maagiselta. Kuin unelta, jossa purjehdin kuupurrellani läpi hentojen pilvilauttojen ja tumman sinisen taivaan kannen.
Tosin olihan se päivä aika taikaa. Silloin oli kotitaloutta.

En oikeastaan tuntenut ryhmästäni ketään, paitsi entisen luokkalaiseni, jonka kanssa en kuitenkaan ollut enää tekemisissä sen kummemmin yläkoulun alkamisen jälkeen. Tosin emme olleet kylläkään koskaan mitään parhaita kavereita, mutta hän oli ihan mukava. Harmikseni en päässyt hyvien kavereideni kanssa samaan ryhmään vaan jouduin joidenkin tuntemattomien luokkalaisteni tyttöjen kanssa samaan ryhmään, jossa oli myös parhaiden kavereideni luokkalaisia poikia, joista en heistäkään ketään valitettavasti etukäteen tuntenut.

Eikä siinnä mitään. Ei se minua haitannut. Saisin uusia ystäviä, sanoin itselleni. Eikä siinnä mitään, niin kävikin myöhemmin. Mutta tämä ei kerro siitä, vaikka siinnäkin olisi enemmän kerrottavaa. Sinä päivänä istuin "köksän" odotustilassa. Se oli pieni, mutta silti sinne mahtui hyvin silti yksi luokallinen oppilaita. Se oli maanpinnan alapuolella ja siellä oli yksi iso pitkä penkki, joka oli seinän vieressä sekä iso kapea ikkuna, josta tuli luonnonvaloa. Seinät siellä olivat keltaiset ja väri jopa hirvitti minua, koska en ollut mitenkään keltaisen värin ystävä todellakaan. Oikeastaan se oli inhokki värini.

Sinä päivänä odotustila oli lähes täynnä oppilaita. Minä istuin parhaiden kavereideni kanssa ikkunaa vastapäätä olevalla seinällä ja nauroin kavereideni kanssa. Sitten huomasin jotain silmäkulmassani. Tunsin kuinka joku katsoi minua. Totta kai katsoin kuka minua katsoi, ihan jopa uteliaisuudesta. Ruskeat hiukseni käännähtivät silmieni edestä oikealle paikalleen ja sitten siirsin ne paremmin paikalleen.

Sitten huomasin sen. Ikkunalla. Siellä istui minua vähän pidempi poika, jolla oli miehekkäät kasvot ja vaaleat hiukset. Hänen katseensa oli tulinen, joka poltti sisälläni. Vaikka välissämme oli useita metrejä ja useita ihmisiä tiellä katsoimme silti pitkän ajan toisiamme silmiin, emme pelänneet sitä, että joku näkisi, emme välittäneet siitä. Kumpikaan ei tuntunut saavan katsettaan irti. Näin kuinka pojan huulille nousi pieni hymy, joka sai minunkin pokerinaamani pieneen hymyyn. Tapahtuma oli jopa satumainen, kuin elämä olisi hetkeksi kolahtanut paikalleen ja kaikki olisi ollut niin täydellistä, mutta vain hetkeksi. Vain pieneksi hetkeksi, joka katosi. Kuin lasi olisi tippunut lattialle ja särkynyt pieniksi sirpaleiksi. Sirpale sirpaleelta se katosi. Täydellisyys loppui kun molempien oli pakko päästää katseensa irti, kun molempien kaverit hätyyttelivät jo palaamaan maan kamaralle.

Siitä päivästä lähtien minua on jäänyt ikään kuin vaivaamaan minua. En saanut sen pojan katsetta mielestäni. En saanut sitä palavaa katsetta tiikerin katsetta pois mielestäni, joka oli hyvin outoa minulle, sillä en yleensä ajatellut tuollaisia. Yleensä heitin asian vain purkissa ajatusteni mereen, jonne se upposi syvälle pohjaan enkä ikinä enää ajatellut sitä, mutta tämä...sitä muistoa, sitä tapahtumaa en vain raskinut pullottaa, heittää mereen ja unohtaa. En halunnut unohtaa sitä.

En halunnut unohtaa hänen palavaa katsettaan, pientä suloista hymyään tai silmiä, joiden pauloihin jäin.

Olin loukussa hänen silmissään.

Nimi: Wolfie

27.08.2017 08:40
Valokuva-albumi

Käteeni valokuva-albumi,
Pöydältä liukuen putosi,
Katsoin nidettä hetken,
Kannet sen avasin,

Kuvien vanhojen, kellastuneiden,
Alle tehtyä tekstiä tavasin
Mietin ikää kirjan ja kuvien
Ajatuksissain ravasin

Käteni sivuja kääntäen keinui
Tahdissa hiljaisen rahinan
Ymmärtänyt viestiä en
Sivujen vaimean kahinan

Tahdoin ymmärtää niiden kuisketta,
Niiden hiljaista rapinaa,
Lailla kuivien lehtien kahisi,
Ja kansista kuului natinaa

Täynnä kuvia jokainen sivu,
Tarinoita jokainen kuva,
Kaukana menneisyydessä
Ja sitäkin kauempana

//Okei, laatu nyt on mitä on mutta sain jotakin aikaan :)

Nimi: Cassie

20.08.2017 14:15
Väriloistoa - Lempivärini

Kun ensin asiaa ajattelin
Kyselin apuakin
Idea oli automaattinen:
Väri on kesäinen!

Se tuntuu peittona iholla
Ja mehussa hedelmän
Silloin iloa on minulla
Kun värin tunnen elämän

Metsässäkin sävyn kaipuun
Huomaavat apilat ja muut
Saapuu se pian apuun
Ruokkien nälkäisten suut

Vihmoessa se raikastuu
Sadetakkini silti kastuu
Veteen se on kontaktissa
Mutta ilmenee myös tulen leimutessa

Paras se on silti sateenkaarena
Siellä värinä kolmantena
Sellainen on väri rohkeuden
Kypsyyden sekä kalleuden

//Ugh, en todellakaan ole runoilija, mutta tahdon sen Runoilija- saavutuksen jossain vaiheessa :D

Nimi: Wolfie

17.08.2017 17:59
Valvemaailman Näky

Jään äänekäs ritinä kantautui pesään ja sai mustan sudenpennun korvat värähtämään. Pesässä oli lämmintä ja mukavaa - mutta ulkona olisi kylmästä ilmasta huolimatta hauskempaa. Lumihiutaleita, joita voisi pyydystää, jäätä, jolla voisi liukastella ja uusia haasteita, joihin tarttua. Tämä oli pennun ensimmäinen talvi.
Kullankeltaiset silmät avautuivat hitaasti ja pieni suu aukeni myös, nimittäin valtavaan haukotukseen. Samalla paljastuivat valkoiset ja terävät, joskin vielä pienet hampaat.
Pehmeät, valkoiset tassut liikahtelivat rauhattomasti, kun valvemaailman ja unen välitilassa oleva Lucky yritti herätellä itseään. Hän reväytti nyt silmänsä apposen auki ja sai hetken ajan kokea pyörryttävän valonmäärän tunkeutuvan silmiinsä. Sitten pentu ravisti päätän, kampesi itsensä pystyyn ja oli kuin kuka tahansa muu samassa tilanteessa.
Oli aamu ja ulkoa kantautui muiden susien keskustelua, ystävällismielistä siinä missä hermostunuttakin, mutta ei monta vihamielistä sanaa, oikeastaan ei ainuttakaan. Lucky päätti olla herättämättä kahta nukkuvaa naaraspentua, jotka olivat hereillä molemmat aivan yhtä rasittavia. Coral ja Jennifer, jotka kilpailivat hänen huomiostaan jokaisella silmänräpäyksellä. Ja se, jos jokin oli päällekäyvää.
Pentu kulki muutaman askeleen niin hiljaa hiipien, kuin osasi, mutta kun oli päässyt mielestään tarpeeksi kauas kahdesta muusta, vauhditti askeltamisensa tahtia juoksuun, jonka lopputuloksena oli se, että hän kompastui omiin jalkoihinsa ja vieri pesän suuaukolle. Saniaisien lehvät verhosivat pesän suuaukkoa ja heittivät kiehkuraisia varjoja Luckyn mustalle turkille. Karhunvatukat ojentelivat piikkejään kohti pentua ja kohosivat kattoon asti ikäänkuin sanoen: "Älä huoli. Me pidämme viholliset ulkona."
Pennun pieni kuono värisi tämän haistaessa kaikki ulkoa tulevat, kirpeät ja erilaiset tuoksut. Hän hymyili jo nyt, kun ajatteli kaikkea hauskaa, mitä voisi myöhemmin puuhata. Lumihiutaleiden jahtaamista, lumeen kaivautumista ja sen pöllyttämistä naraspentujen niskaan. Siitä tulisi todella hauskaa, kunhan vain Jennifer ja Coral lopettaisivat hänen ympärillään pörräämisen.
Päästyään aivan lähelle pesän suuaukkoa, Lucky työnsi päänsä ulos saniaispehkosta ja katsahti aukiolle. Lumi ei estänyt tapahtumien värikästä kulkua, ei edes muutettuaan pennun tunteman maailman lähes kokonaan valkoharmaaksi. Lucky katseli haltioissaan, kun Ashur ja Michel opettivat nuorempiaan jäljittämään ja kuinka Samantha teki upeaa yhteistyötä Fleckin kanssa, kantaessaan saaliita kohti ruokailupaikkaa. Alfapari, Mola ja Wyna silmäilevät muita etäämpää ja loivat tiukkia katseita erityisesti Jayhyn, harmahtavanmustaan omegaurokseen, joka yritti parhaansa mukaan siivota heidän petiensä jäätyneet rippeet ja korvata ne uusilla, nukkumakelpoisilla sammalilla. Ronnie, lauman betauros keskusteli parin partiosuden kanssa rajapartioiden lisäämistä reviirin pohjoispuolella, hylätyn talon luona ja Misty loi kateellisia silmäyksiä lauman betanaaraaseen, Reyhyn, joka oli Ronnien kanssa läheinen ystävä. Ja sitten terävä ääni havahdutti Luckyn tarkkailupuuhistaan niin, että tämä kierähti ympäri ja lensi saniaspuskasta jäälle, joka risahti heti rikki.
"Coral!" Lucky ärähti. "Enkö ole käskenyt olla hiljaa silloin, kun minä tarkkailen leiriä?" Coral heilautti tyynenä tuuheaa, vaaleanharmaata häntäänsä ja tökkäsi sillä Luckyn kuonoa. Lucky reagoi vaistomaisesti ja hieraisi kylmentynyttä kuonoaan etukäpälillään.
"Ollaanpa sitä nyt olevinaan", Jennifer tiuskaisi jostain hieman kauempaa ja pian Lucky erottikin tämän valkoisen, ruskean ja mustankirjavan turkin varjojen seasta. Naaraan tummanruskeat silmät kiiltelivät saniaisten muodostamien varjoraitojen seassa.
Coral vilkaisi Luckya ja hymyili, sitten hän käänsi pentumaisen, ylimielisen katseensa Jenniferiin, joka asteli valoisaan läikkään ja istuutui siihen. Lucky oli tympääntynyt ja noustessaan seisomaan hän ravisteli jäänsiruja turkistaan ja vilkaisi Coralin ja Jenniferin kiistelyyn. Pentu ei voinut olla pidättelemättä ärsyyntynyttä huokaisua, kun kuuli ja pystyi erottamaan jokaisen sanan.
"Pysy kaukana Luckysta, mato, onko selvä?" Jennifer äyskäisi tylysti päin Coralin naamaa. Tämän suu vääntyi viekkaaseen hymyyn.
"Anteeksi mitä? Luulin että puhuit itseksesi", Coral naurahti ilkeästi ja käänsi vihreät silmänsä Luckyyn. Nyt urospentu ei vain yksinkertaisesti enää jaksanut kuunnella. Hän käänsi naaraille selkänsä ja asteli ulos pesästä. Lumileikit onnistuisivat vielä paremmin yksikseen, kun nuo pienet ärsyttävät riitelijät pysyisivät poissa.
Lucky käänsi katseensa aukiolle ja hymyili ensimmäistä kertaa koko aamuna, kun näki lumen ja jään peittämän aukion. Sääli että kukaan ei ollut jakamassa kaunista maisemaa hänen kanssaan. Lucky tiesi, että Angela odotti pentuja Fleckille, mutta kestäisi aikaa, ennenkuin ne syntyisivät ja Lucky olisi jo siirtynyt partiosusiin, ja hyvällä onnella metsästäjiin, kun ne olisivat vielä pieniä ja leikkisiä, yhtä tietämättömiä ja älyttömiä, kuin Jennifer ja Coral nyt. Lucky hengitti syvään ja ravisti päätään. Ei hänkään ollut kuitenkaan kuin pieni pentu ja talvi oli vasta alussa. Pitäisi odottaa pitkään, hyvin pitkään.
Mutta ei pentuna olemisessakaan ollut mitään pahaa. Sai syödä alfaparin jälkeen ja aikuiset huolehtivat, että pysyit kunnossa; elämä oli helppoa. Ja tylsää.
"Mitä jos karkaisin leiristä?" Lucky mietti itsekseen ja astui vielä yhden askeleen eteenpäin. Kylmyys alkoi nipistellä hänen turkkiaan ja hän tarttui liukkaasta, lumen ja jään kuorruttamasta maasta, jottei kaatuisi. Talven valmistamalla astinlaudalla oli nimittäin varsin hankalaa kävellä - piti vahtia jokaista askelta. "Ei tämä ole kovin viisasta sittenkään, mutta kun... Ei kukaan huomaa", urospentu päätti ja heilautti mustaa häntäänsä. Sitten hän otti vielä muutaman varovaisen askeleen ja ponnisti loikatakseen lumikasaan. Hän ei kuitenkaan keskittynyt tarpeeksi pystyssä pysymiseen ja sai näinollen etujalkansa liukumaan ristikkäin takajalkojen kanssa. Selvitettyään sotkun hän mätkähti maha edellä jäälle ja joutui makaamaan siinä tovin miettiäkseen uuden toimintasuunnitelman. Lopulta hän päättikin vain yksinkertaisesti kammeta itsensä pystyyn ja kulkea sellaisissa kohdissa, joissa ei olisi jäätä, tai joissa tiivis lumikerros peittäisi sen.
Suunnitelma osoittautui varsin hyväksi, mutta Lucky ei ollut ottanut huomioon sitä, että jäätä peittävä lumi saattoi olla irtonaista. Vähän väliä hän liukasteli irtolumikasojen päällä, kunnes oppi erottamaan ne tiiviiksi painautuneesta lumesta. Sen jälkeen loppumatka sujui helposti, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Tai kukaan muu paitsi Misty, joka tuntui seuraavan jokaisen suden jokaista liikettä. Lucky ei edes tiennyt, oliko se mahdollista, mutta Misty oli harvinaisen tarkkasilmäinen.
Päästyään leirin sisäänkäynnille, Lucky tarkasti vielä, ettei kukaan katsonut ja livahti sitten sisäänkäyntitunneliin. Tunneli oli karhunvatukan ja pajun oksista tehty, holvimainen rakennelma. Karhunvatukka piti tunkeilijat loitolla ja paju puolestaan lisäsi kestävyyttä. Lucky kulki varovasti keskellä tunnelia, jotteivat karhunvatukan piikit osuisi häneen. Silloin hänen karvaansa voisi jäädä piikkeihin ja hän paljastuisi takuuvarmasti. Hajut näet saattoivat valehdella, mutta selvästä nähtävät karvatukot eivät. Maa oli tunnelissa kuivaa ja viimevuotisten neulasten peittämää ja se tuntui hyvältä ja lämpimältä pennun kylmettyneissä tassuissa.
"Kunpa lunta ei olisi", Lucky mietti tullessaan tunnelista ulos. "Se on hauskaa ja niin mutta kun en kaatuisi niin usein sitten jos-" hän yritti lopettaa lauseen mutta kaatui irtonaiseen lumikinokseen astuttuaan.
"On kylmäkin ja kaikkea" pentu valitti noustessaan ja jatkaessaan kävelyä kauemmas leiristä. Kukaan ei ollut vieläkään huomannut hänen poissaoloaan. Hän siristi silmiään ja ihmetteli, kun näki valtavan, pöllyävän ja lumisen tuulenpuuskaan suuntaavan häntä kohti. Lumi tunki hänen silmiinsä, eikä hän nähnyt kunnolla, hänellä oli kylmä ja hän luuli vain kuvittelevansa harmaan varjon, joka lähestyi häntä.
"Miksen vain jäänyt leiriin..." Lucky kuiskasi katuvaisesti, kun kuuli, että joku huusi hänelle.
"Seuraa minua! Nopeasti!" ja pentu alkoi vaivalloisesti rämpiä kohti äänen suuntaa. Harmaa varjo sai suden muodon ja oranssin, kellertävänvalkoisia ja mustia täpliä omaava urospentu katsoi suoraan Luckyn silmiin.
"Si-sinäkö minulle huusit?" Lucky kysyi kylmästä kankeana ja toljotti erikoisen väristä pentua.
"Seuraa minua", pentu sanoi ja alkoi määrätietoisesti rämpimään lumessa. Hyväuskoinen Lucky päätti seurata häntä, niin tietäväiseltä kun tämä uusi pentu vaikutti.
Kun he olivat kävelleet hetken, lämmin ilmavirtaus ikäänkuin puhalsi lumen pois. Vieras ei näyttänyt olevan moksiskaan, ja vielä oudommaksi kaikki muuttui, kun vaaleanpunainen kukan terälehti leijui toisen pennun kuonolle. Luckyn silmät revähtivät ammolleen, kun hän huomasi, että hedelmäpuut olivat kukassa.
"Mit-Mitä tämä merkitsee?" hän kysyi. Vieras ei ihmetellyt edes Luckyn kysymystä.
"On kevät? Kuinka niin?", tämä sanoi rauhallisesti. Lucky ei ymmärtänyt mitään, eikä tiennyt mitä vieras tarkoitti. Äsken oli ollut talvi ja nyt oli kevät. Kaikki oli käymässä varsin oudoksi.
"Nimeni Fortis. Kuka sinä olet?" pentu haukahti ja katsoi Luckya sinisillä silmillään.
"Lucky", Lucky vastasi varoivaisesti. "Kertoisitko nyt, mitä tapahtuu?" hän lisäsi.
"Ohitamme kohta kylän." Mikä ihmeen kylä? Taas uusi terälehti putosi urospennun kuonolle. Lucky aivasti äänekkäästi. Oliko tämä jokin vitsi? Olivatko he vain kulkeneet liian kauna ja joutuneet jonnekin ihmisten ansaan? Lucky ei tiennyt mitään kylästä ja niinpä hän siis näyttikin kuin puulla päähän lyödyltä, kun he ohittivat meluisan pikku kylän. Fortis vain heilautti korviaan ja jäi odottamaan Luckya, joka töllisteli rakennusten siistiä riviä.
Ne kaikki olivat hyväkuntoisia, kauniin punertavan sävyisiä ja muutamalta sivulta auringon haalistamia puurakennuksia, joissa oli hauskat pienet ikkunaruudut ja verhot. Ja kun pentu oikein tarkasti katsoi, hän erotti keskimmäisen, kivisen rakennuksen näyttävän täsmälleen samalta, kuin hylätty talo. Hän ei voinut erehtyä siitä, sillä oli kerran nähnyt hylätyn talon kaikessa komeudessaan, tosin ei niin hienona koskaan aiemmin. Miten yhdessä hetkessä oli voinut tapahtua niin suuria muutoksia?
"Tule jo!" Fortis keskeytti Luckyn ajatusten virran haukahtamalla ponnekkaasti. Lucky nyökkäsi epäilevästi ja asteli sitten hitaasti kylän ohi. Kuului hitaasti särkyvän lasin räsähdys ja Lucky muimisti korviaan. Maa hänen jalkojensa alla tuntui keinahtavan.
"Aavistan jotain... jotain pahaa", hän mumisi ja sai Fortiksen kääntymään. Pentu jäi tuijottamaan Luckya, ravisti päätään ja jatkoi matkaa.
"Voisin vaikka lyödä vetoa, että ne olivat punaiset", Fortis mutisi itsekseen. "...keltaisesta punaiseksi..." Lucky ihmetteli tämän ääntelehtimistä, mutta ei viitsinyt sanoa mitään. Mikä oli punaista ja keltaista? Hän ei ymmärtänyt muuta kuin sen että halusi kotiin. Jälleen yksi kukan terälehti leijaili Luckyn kuonolle. Hän huitaisi sen pois ja aivasti.
Pian varjot muuttuivat tummemmiksi ja vihertäviksi, ja auringonvalo siivilöityi lehtien läpi täpliksi mustan pennun turkille. He olivat kävelleet metsään. Siellä ei sadellut kukan terälehtiä, eikä lehtiä yleensäkään, eivätkä puut enää olleet kukassa. Lucky tuijotti maassa olevaa reikää, joka lähestyi heitä epämukavan tummana, multaisena ja varjojen peittämänä. Kun he olivat kävelleet puiden reunustaman kuopan luo, Fortis sukelsi epäröimättä sisään ja suoraan alas, kunnes katosi Luckyn näkyvistä. Lucky sukelsi kuoppaan myös, tunsin jotain kuonollaan ja aivasti. Sitten hän syöksyi alas, kunnes alamäki loppui äkkijyrkästi. Sitten alkoi todella jyrkkä, ylöspäin viettävä seinämä. Lucky näki ylhäällä punertavaa valoa ja Fortiksen, joka kiipesi seinämää pitkin. Lucky tuijotti kiipeävää sutta, kunnes alkoi tunnustella seinämää toivoen keksivänsä tämän seinäkiipeilyn salaisuuden. Ja hän äkkäsi sen varsin pian - nimittäin seinässä olevat, aikuisen suden käpälän kokoiset painaumat. Lucky painoi käpälänsä valmiiseen painaumaan ja ponnisti. Ihmetyksekseen hän nousi ylöspäin ja jatkoi, kunnes valonlähde oli aivan hänen päänsä yläpuolella. Fortis oli jo päässyt ylös ja pudotteli nyt vahingossa kuivia, ruskeakeltaisia lehtiä Luckyn naamalle. Pentu värisytti nenäänsä ja antoi lehtien pudota alas samalla, kun hän itse kiipesi tukevalle maalle. Silmäillessään ympäristöään, hän huomasi, että oli omassa leirissään. Punaiset lehdet lentelivät ja sudet puuhasivat... Sudet tosin olivat ventovieraita, ja piikikästä tunnelia ei näkynyt. Sen tilalla oli vain kuoppa, josta he olivat tulleet. Lucky tuijotti kaikkea, kunnes kuuli ikäänkuin särkyvän lasin äänen. Hänen takanaan oleva maa oli alkanut halkeilla ja paljasti tyhjyyden... Kuului ikäänkuin särkyvän lasin ääni, Fortiksen vinkaisu ja sitten äänet vaikenivat. Lucky tunsi niskassaan kynnet. Fortiksen silmät, niin pyöreät että valkoiset reunat näkyivät, katsoivat häneen. Tämä oli tarttunut Luckyyn ja he putosivat. Tuttuun pesään, saniaispuskan taakse.
Lucky reväytti silmänsä auki, mutta nyt kun ne avautuivat, kaikki näkivät sen: ne eivät enää olleet kullankeltaiset. Ne olivat punaiset. Ja Misty istui pesännurkassa tarkkaillen hänen jokaista liikettään.
"Hän tiesi", Lucky kuiskasi ja ravisti päätään. Se oli ollut varmaan vain unta.

Nimi: Pikkukettu

16.08.2017 21:51
Sisältää yksittäisiä kirsanoja

1. Selän takana tehty päätös


"Audrey, tulisitko käymään täällä?" kuulin äitini huutavan alakerrasta.
"En nyt ehdi, tuun kohta," huusin äidilleni takaisin.
"Ei kun tule nyt, asia on tärkeä."
"Mikä ny voi olla niin tärkeetä, että heti pitää tulla sinne käymään?" möykkäsin kovaan ääneen samalla kun poistuin huoneestani ja kävelin portaat alakerrassa sijaitsevaan olohuoneeseen. "Isä! Mitä sä täällä teet? Ethän sä koskaan istu äidin kanssa iltaa"
"Istuhan Audrey alas. Me löysimme sellaisen kivan koulun, Avintyrin, se on sisäoppilaitos ja..."
"Ettehän te oikeesti ole lähettämässä mua johonkin sisäoppilaitokseen?"
"Audrey kulta, kun se on suunniteltu niin, että voisit koulun ohella kehittyä omassa lajissasi, ratsastuksessa."
"Niin ja saisit ottaa Noran sinne mukaan, ja Dolan myös", isä jatkoi äidin puhetta.
"Ai koulu jossa saisi ratsastaa ja pitää omat eläimet mukana, missä semmonen muka on?" tuhahdin heille.
"Ranskassa."
"Siis te olette lähettämässä mut eläimineni kauas pois täältä Englannista, missä on mun kaverit, talliporukka ja muutenkin koko elämä. Niin, oishan se pitänyt arvata, poissa silmistä, poissa mielestä. Eihän suakaan ole kiinnostanut mun koko elämän aikana yhtään mikään asia, aina on ollut töitä ja töitä ja töitä. Kyllähän se lapsi pärjää äidin kanssa vallan mainiosti nii. Mut täähän on teille helppoa, ei mee enää rahaa mun menoihin, eikä tartte miettiä missä se tyttö nyt viettää yönsä ja onkohan se syönyt. Joo, morjens!" sanoin heille kovaan ääneen samalla kun nousin ylös ja kävelin eteiseen kiskomaan tallikenkiä jalkaan. "Dola tule, mennään!" huusin omalle valkoisellepaimenkoiranartulleni. Otin sen remmin mukaan ja lähdin ovet paukkuen ulos talosta.

Ulkona otin valjan edestä pyöräni ja nousin sen selkään. Lähdin polkemaan syrjäistä reittiä pitkin Dola vapaana juoksien. Asuimme tosi syrjäisessä paikassa maaseudun rauhassa. Harvoja oli ne kerrat, kun vastaan tulee joku ohikulkija. Tallille on autolla matkaa viitisen kilometriä, mutta melkein meidän pihasta lähtee metsän keskellä kulkeva parin kilometrin reitti, jota pääsee hyvin pyörällä kulkemaan. Tallimatka on siis nopea ja sen takia siellä varmaan tuleekin vietettyä niin paljon aikaa.

Tallille saavuttuani Nora oli hieman ihmeissään, miten tulin vielä uudestaan tämän päivän aikana. Olin nimittäin käynyt jo aikaisemmin päivällä tallilla. Se kuitenkin hörisi tavalliseen tapaansa tajutessaan minun tulevan.
"Ai moi! Etkö sä lähtenytkään jo kotiin" tallin pitäjä Mary kysyi nähdessään minut Noran karsinan edessä. Ilmeisesti oli juuri tullut ruokkimasta hevosia.
"No lähin lähin", tiuskaisin hänelle vastaukseksi. En tarkoittanut olla hänelle ilkeä, mutta ärsytti aikaisempi selkkaus vanhempien kanssa.
"No mikäs nyt noin ärsyttää?"
"Ei kuule yhtään mikään tässä ärsytä", vastasin hänelle samalla kun hain Noran varusteita satulahuoneesta.
"Hei, et kai vaan ole lähdössä tuossa mielentilassa ratsastamaan?"
"No mitä sitten vaikka oisinkin? Nyt tamma paikka siinä, elä nyt viitti alkaa kenkkuilemaan! Hei nyt oikeasti! Voi perkeleen koni anna jo olla", raivosin Noralle, joka aisti ärtymykseni ja pyöri vain karsinassa ja heilutteli päätään, eikä antanut laittaa varusteita.
"Hei, hei, hei, Audrey, vaikka kuinka joku ärsyttäis, niin eläimille et ala huutamaan siitä. Ne ei ole tehneet sulle mitään. Katso nyt kun Norakin on ihan hermona sun käytöksestä. Nyt tehdään niin, että käyt ulkona kiertämässä tarhat ympäri ja sillä aikaa minä varustan meille hevoset. Lähdetään maastoon ja saat kyllä kertoo mitä sydämelläs on", Mary komensi tiukasti, mutta ymmärtäväisesti. Välillä on tuntunut, että Mary on ollut enemmän mulle äiti, kuin omani on. Vanhempani ovat olleet aina kiireisiä ihmisiä, isä varsinkin. Sitä tuskin on kotona nähnyt valoisaan aikaan. Äiti on kotona ollut enempi, mutta se on tuonut aina työt kotia ja tehnyt niitä sitten pitkin iltaa. Olen jo kauan aikaa joutunut tekemään itse omat ruokani ja huolehtimaan yleisestä järjestyksestä talossa. Kun sitten Noran sain, aloin viettää tallilla paljon aikaa, oikeastaan lähes kaikki vapaailtani. Ainahan minä Norasta olen huolehtinut, jo silloin varsana, mutta olin niin pieni, ja tallihan omisti Noran. Isä sitten osti Noran minulle omaksi, että olisi jotain muuta tekemistä. Ja aina kun on ollut jotain huolia tai murheita niin se on ollut Mary, joka niitä on kuunnellut ja auttanut niissä. Kai minusta on tullut hänellekin tärkeä, kun olen tallilla ihan pienestä asti käynyt ja auttanut Norankin kanssa, vaikka olinkin silloin vain neljän vanha.

Kiersin tarhat hitaasti askeltaen. Niitä kuitenkin on aika monta ja ne ovat isoja, joten niiden kiertäminen ei tapahdu kauhean nopeasti. Kun palasin tallikäytävälle takaisin, odotti Mary siellä jo pitäen omaa hevostaan toisessa kädessä ja toisessa oli oma kypäräni, jonka hän ojensi minulle. Nora oli valmiiksi varustettuna karsinassa.
"Hei rakas, anteeksi kun olin sinulle niin ärtynyt. Eihän se sinun vikasi ollut", puhelin tammalle ja annoin sille taskunpohjalta sokeripalan. Laitoin kypärän päähän ja lähdettiin tallipihalle, missä noustiin ratsujemme selkään. Suuntasimme tallin vierestä kulkevalle maastoreitille. Dola juoksi edellämme, välillä pysähtyen johonkin puskaan haistelemaan.
"No mikäs sut tällä kertaa laitto vituttamaan?" Mary kysyi minulta.
"Vanhemmat ovat päättäneet lähettää mut johonkin sisäoppilaitokseen Ranskaan, eivätkä edes viitsineet minulta kysyä mielipidettä asiaan."
"Minkälainen paikka se sitten on?" Mary koitti tiedustella minulta.
"Emmätiiä, joku sellanen, mihin saa ottaa omia eläimiä mukaan ja siellä saa koulun ohella harjoittaa omaa lajiaan, ilmeisesti mun kohdalla tarkoittaa ratsastusta."
"Eikö se sitten ole hyvä asia?"
"No joo kai, mutta se olisi Ranskassa asti. Joutuisin jättää kaiken tänne ja aloittamaan uuden elämän ihan yksin. Joutuisin jättää tän tallinkin", totesin kauhean murheellisesti.
"Niin, onhan se jännittävää aloittaa ihan uudessa paikassa ihan yksin, tai onhan sulla Nora ja Dola. Olethan sinä toki aika nuori vielä, mutta mieti minkälainen mahdollisuus se teidän kohdalla olisi. Nora kun on tosi taitava hevonen ja sinä taitava ratsastaja. Teidän rahkeet yltää vielä hyvin kauas, kunhan saisitte vain valmentajan, joka pystyy saamaan teistä vielä kaiken irti."
"Mut sä olet ihan paras valmentaja, ei voi olla parempaa."
"Hah, et vain tiedä paremmasta. Olen ihan hyvä ratsastuskouluun, mutta huipputasolle minusta ei ole valmentamaan. Minkä niminen se paikka muuten on?"
"Joku Avanta, ei ku Avinta, ei, ei, ku siis Avintar, ääh, en mä muista, ku olin niin hiilenä vanhemmille."
"Avintýr kenties?"
"Joo, se tais olla se. Mistä sä sen muuten tiedät?"
"No en oo ehkä kertonut sulle, mutta olen itsekin ollut siellä oppilaana silloin parikymmentä vuotta sitten."
"Oikeastiko? Millaista siellä oli? Oliko se ihan kauheaa?"
"Ei, ei todellakaan. Sehän oli siihen astisen elämäni parasta aikaa. Silloin siellä oli ratsastuksenopettajana vasta aloittanut Sarah. Hän oli juuri valmistunut ammattiin, mutta siitä huolimatta hänellä oli taitoa ja kokemusta. Ehkäpä hän on vieläkin siellä, kun hän niin nuorena sinne tuli." Hevoset alkoivat hörisemään ja koittivat kiihdyttää vauhtia. Ne tiesivät, että edessä olisi pidempi pätkä, jossa on aina laukattu menemään. Ne odottivat nytkin vain lupaa sännätä täyteen vauhtiin ja ottamaan mittaa toisistaan. "Nyt löpinät sikseen ja lähetään laukkaamaan", Mary sanoi, antoi hevoselleen laukkapohkeet ja siirtyi kevyeeseen istuntaan. Nora alkoi hörisemään kovempaan ja kun annoin sillekin laukkapohkeet, se ampaisi täyteen vauhtiin. Dola vierellämme laukkasimme pitkän pätkän kilpaa ja ajatukset tuntui tuulettuvan kunnolla selkeiksi.

Nora voitti kaksi kolmesta laukkakilpailusta minkä me otimme. Laukkapätkien välillä juttelimme tulevasta koulusta ja mieleni sen suhteen muuttui hyväksyvälle kannalle. Oikeastaan olisi hullua päästää tällainen tilaisuus menemään ohi. Lenkin loppupuolella pysähdyimme pieneen lampeen, johon jäimme kylmettämään hevosten jalkoja pariksi kymmeneksi minuutiksi. Silloin sitä ei tarvinnut tehdä tallilla ja pääsi nopeammin lähtemään kotia. Kello oli kuitenkin jo lähempänä yhtätoista. Kotia saavuttuani talossa oli pimeää ja hiljaista. Vain televisiosta kuului näyttelijöiden ääniä. Isä ja äiti istuivat kummatkin sohvalla. Se oli hyvin harvinainen näkymä.
"Audrey, anteeksi että me sillä tavalla sun selkäsi takana päätettiin noin isosta jutusta. Ei me oltai saatu niin...", äiti aloitti, mutta keskeytin hänet.
"Ei, kun minä olen anteeksipyynnön velkaa. Te vain ajattelitte minua ja tulevaisuuttani ja minä huusin teille ihan turhasta. Anteeksi."
"Eli sinäkö otat koulupaikan vastaan?" isä kysyi minulta toiveikkaana. "Ei sillä, että me sinusta eroon haluttaisiin, mutta me äitisi kanssa tiedämme, kuinka paljon rakastat ratsastamista ja olisi hienoa, jos pääsisit etenemään lajissa".
"Mä ymmärrän isä, että tarkoitatte niin. Ja kyllä, otan paikan vastaan!"
"Ihanaa! Kaikki on oikeastaan jo hoidettu valmiiksi, että enää pitää pakata eläimet ja sinut tavaroineen, niin kaikki on valmista lähtöösi", äiti huudahti riemuissaan.

Välit vanhempiin olivat taas ennallaan. Puolen yön aikaan makasin vielä sängyssä Dola vieressäni. Ajatukset pyörivät tulevassa koulussa. Eniten jännitti se, kun ei tiennyt siitä paljoakaan. Toki Mary kertoi aika paljon kaikkea, mutta varmasti asiat on muuttunut parissa kymmenessä vuodessa aika lailla. Mitäköhän ne oppilaat ajattelisivat minusta, olenkohan ihan huono niihin verrattuna. Entä jos en saa kavereita. Onneksi saan kuitenkin Dolan ja Noran matkaan, sillä ilman niitä en pärjäisi. Ehkä kaiken vain piti nyt mennä näin ja minun olikin tarkoitus saada mahdollisuus edetä paremmaksi ratsastajaksi, ehkä jopa huipulle asti, ainakin junioreiden kisassa, onhan minulle sentään monta nuoruusvuotta jäljellä. Kyllä kaikki menee hyvin ihan varmasti. Lopulta nukahdin ajatuksiini.

(Alkuperäinen kirjoituspaikka: avintyr.suntuubi.com)

Oxygen Chrome - Pencil
©2018 Horizon - suntuubi.com